Anatole France: Instituutin jäsenen Sylvestre Bonnardin rikos. Ex Libris (1881).

Torstai 3.12.2009 klo 22:59 - VN

Sylvestre Bonnard ON vanha kirjatoukka ja arvokkaasti vanhentuva tiedemies. Muinaisten käsikirjoitusten, antiikin kirjallisuuden ja keskiajan anatole_france.jpgpyhimyslegendojen tutkijan arki saa kuitenkin uutta sisältöä ja värinää, kun hän sattuu törmäämään heikossa asemassa olevaan nuoreen tyttöön, jonka edesmennyt isoäiti on ollut hänen nuoruuden rakkautensa. Suojeluvaisto herää ja elämän iltatuuli alkaa koostua uudenlaisista puhureista. Auttaakseen tyttöä hän on toimissaan valmis, tosin impulsiivisesti ja asiaa harkitsematta, jopa astumaan lain väärälle puolen.

Anatole Francen kuuluisa romaani on vailla voimaa ja jylhyyttä. Suurten venäläisten aikalaiskirjailijoiden tapaan tässä ei käsitellä elämää suurempia asioita ja aihevalikoiman vaikeuskerroin pysyy vaatimattomana. Monisanainen sielukkuus, kuvailun vuolaus, tekstin muoto ja tyylin ylevyys tuntuvat silti hyvin 1800-luvulta, eikä jää epäselvyyttä, että ollaan tekemisissä nimenomaan ranskalaisen sivistyksen ja ranskalaisen kaunopuheisuuden kanssa. Loppujen lopuksi, vaikka mieleen hiipii myös luonnehdinta ’pikku nätti’, ei voi olla ihailematta ja vaikuttumatta Francen tekstistä.

Teos on monipuolinen. Se ei edusta realismia, muttei romanttista tendenssikirjallisuuttakaan. France kuvaa elämän eri puolia laaja-alaisesti. Aluksi ajattelin, että kirjan sanoma olisi vanhan yliopistosivistyksen ylistys, mutta lopussa Bonnard myy kirjansa, ryhtyy botaniikan harrastajaksi ja tunnustaa, että mitä enemmän kirjoja hän on lukenut, sitä sekavammaksi ajatukset ovat tulleet ja sitä vähemmän hän tietää mistään mitään varmaa. Oppineisuus on tuonut skepsiksen, sivistynyt humanisti ryhtynyt kotipuutarhuriksi.

Usein kovin rujon ja shokeeramaan pyrkivän nykykirjallisuuden rinnalla tuulahdus 1800-luvulta teki minulle hyvää. Kirjasta löytyi viisautta, teräviä analyysejä ihmiskunnasta, sydämen sivistystä, hyveellisyyden ylistystä ja moraalista pohdintaa muttei kuitenkaan liiallista yksisilmäisyyttä.   

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Anatole France, Instituutin jäsenen Sylvestre Bonnardin rikos

Günter Grass: Minun vuosisatani. Tammi (1999).

Maanantai 16.11.2009 klo 18:09 - VN

”Mua ei kiinnosta historia, eikä pitkäveteiset paksut kirja!”kniefall_348x298_hb.jpg

Näin kokevalle ihmiselle Günter Grass on kirjoittanut upean teoksen Minun vuosisatani.  

Siinä merkittävätkin historian tapahtumat muuttuvat pienen pieniksi eläviksi tarinoiksi. Ei siis tylsää valtiomiespönötys-vuosilukujenmuistamis-historiaa, vaan sata tarinaa sadasta vuodesta siten, että uusi tarina alkaa keskimäärin joka neljäs sivu. Näin mennään järjestyksessä, vuosi vuodelta, koko vuosisata läpi, ja lähes joka tarinassa on eri ihmiset, eri kertoja, eri näkökulma, eri tyyli. Sopii kärsimättömälle MusicTv-sukupolvellekin.

Äkkipäätään kirjan rakenteen voisi luulla olevan liian pientä silppua. Itse en kuitenkaan kokenut näin. Grass on hyvin taitava vaihtamaan näkökulmasta ja kerrontatyypistä toiseen. Lukijalle loppu tulemana nousee helposti ajatus ’olipa vuosisata!’, mikä varmasti on ollut kirjoittajan alkuperäinen tavoitekin.

Sadasta tarinasta on vaikea valita parhaita, mahtaako olla edes tarpeen?

Ajankohtaisin tarina lienee joka tapauksessa vuoden 1929 tarina, jossa Opelin autotehtaan liukuhihnalla töissä oleva kertaa, millaista oli kun heistä yhtäkkiä tuli amerikkalaisia Adam Opelin myydessä tehtaan rapakon taakse. Kaupan positiivisin puoli tuli ilmi vasta 15 vuotta myöhemmin, kun liittoutuneet massiivisissa ilmapommituksissaan jättivät amerikkalaisomisteiset Opelin tehtaat rauhaan.

Vuoden 1969 tarina liikkuu päiväkotimaailmassa. Vasemmisto-opiskelijat perustavat antiautoritaarisen lastentarhan, luokkataistelu on kaikkien huulilla, mutta siivoojat tarhaan kuitenkin palkataan, sillä ihan niin tasa-arvoisiksi opiskelijat eivät sentään aio ryhtyä, että moppiin ja riepuun kajoaisivat.

Liittokansleri Brandtin polvistuminen Varsovan gheton juutalaismuistomerkillä vuonna 1970 (kuva) oli kuvattu piristävästi poliittisen vastustajan näkökulmasta.

Vuosi 1971 kertoo heroiinin vaarallisuudesta. Aiheen valinta tuskin on sattuma, sillä olihan tuo vuosi Jimi Hendrixin ja Janis Joplinin kuolinvuosi.

Tänä syksynä paljon juhlitun Saksojen yhdistymisen mukanaan tuomia absurdeja ihmiskohtaloita kuvaa vaikuttavasti vuoden 1992 tarina. Miten käy perheen ja mitä tuntoja se herättää sukulaisissa ja appivanhemmissa, kun paljastuu, että rakastava aviomies ja huolehtiva perheenisä urkki vuosia vaimoaan ja raportoi tästä säännöllisesti Stasille?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Günter Grass, Minun vuosisatani

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti. Wsoy (2007).

Keskiviikko 4.11.2009 klo 20:20 - VN

PilvilinnaStieg Larsson onnistuu viemään tarinansa Lisbeth Salanderista onnistuneesti satamaan asti.

Kirjasarjan kolmas osa keskittyy Ruotsin turvallisuuspoliisiin, sen rakenteisiin, säätelyyn ja säätelemättömyyteen. Mediatalojen arjen kuvaamisen Larsson tunnetusti osaa, mutta tarina kulkee sujuvasti myös hakkeriyhteisössä, oikeuslaitoksessa ja sairaalamaailmassa.

On kiintoisaa huomata, että vaikka perusasetelma Lisbethin elämässä on olla aina yksin selviytymässä ylivoimaiselta tuntuvia vihollisia vastaan, niin nyt hän omaa suorastaan uskollisten ystävien armeijan. Lukemattomat ihmiset, jopa viranomaiset ja keski-ikäiset heteromiehetkin, suojelevat ja toimivat itseään säästämättä hänen hyväkseen. Larsson ei siis päätä trilogiaansa kovin anarkistisissa tai yhteiskuntakriittisissä tunnelmissa. Valtiokoneisto saa ponnisteluillaan ikään kuin synninpäästön. Kirjan synkkä loppukohtaus norrtäljeläisessä tehdashallissa kertoo kuitenkin, että Lisbeth ei kaiken jälkeenkään luota tarpeeksi viranomaisiin. Minusta olisi jo kannattanut luottaa...

Erikan SMP-seikkailu oli onnistunut osa kirjaa. Samoin Annika Gianninin hahmo ja sen kuvaus olivat tasokkaita, ja lopun oikeudenkäyntikohtaukset suorastaan erinomaisia. Sen sijaan minua vaivasi se, kuinka heikko Sektio lopulta oli. Sehän sortui helposti kuin korttitalo. Johtajat olivat sairaita haamuja ja kenttäväki kokemattomia koheloita. Ei sinne ainakaan Ruotsin parhaita aivoja oltu rekrytoitu! Jos Lisbethin aivot nyt ovatkin omaa luokkaansa, niin eikö Sektiossa olisi pitänyt olla edes Blomqvistin tasoisia strategeja, ajattelijoita ja toimintakyvyn säilyttäjiä? Ihmettelin myös, miksei Sahlbergissa ollut tarkoituskaan ampua kuin yksi ihminen.

Lopuksi yleisarvio koko trilogiasta: Kakkososa oli selvästi huonoin. Se oli junnaava ja hieman sekava. Ykkönen ja kolmonen olivat onnistuneita, mutta niiden laittaminen keskinäiseen paremmuusjärjestykseen tuntuu vaikealta, koska ykkönen oli niin oma erillinen kokonaisuutensa. Ainoastaan naisiin kohdistuva väkivalta ja päähenkilöt olivat siinä samat kuin sitten jatko-osissa. Kolmonen kokosi langat aika hyvin yhteen, vaikka Camilla-sisko jäi lopulta käsittelemättä. Kiitos teille seurastanne, Lisbeth ja Mikael, tänä syksynä!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Stieg Larsson, Pilvilinna joka romahti

Bernt-Olov Andersson: Syrenernas tid. GidlundsFörlag (1995).

Keskiviikko 21.10.2009 klo 19:51 - VN

Syrenernas_tidMyös arkisen maanläheistä työläiskuvausta 1950-luvun Ruotsista voi lukea mielellään. Lukijan kiinnostus pysyy helposti yllä, kun pienten ihmisten elämänkohtaloita kuvataan aidosti omiin kokemuksiin pohjautuen ja kun kuvauksen pohjavireenä kulkee lämmittävä huumori. Sarjamurhaajia, kansainvälisiä vakoilukuvioita tai mitään muitakaan mediaseksikkäitä ihmeellisyyksiä ei välttämättä tarvita.

Syrenernas tid on osa Bernt-Olov Anderssonin tehdastaajama-trilologiaa, itse asiassa sen keskimmäinen osa. Kirja toimii kuitenkin itsenäisenä teoksena varsin hyvin.

Kirjassa haisevat hiki, metallitehtaan savukaasut, pannulla paistettu makkara, viinanhöyryinen hengitys ja moottoriöljy mutta yhtä kaikki myös jouluiset herkkupöydät, syreenit ja iki-ihana mäntysuopa.

Kuvaus meksikolaisten jalkapalloturistien saapumisesta paikkakunnalle on kirjan hauskinta antia. Turistien kotimajoitus pistää kulttuurit hersyvästi törmäyskurssille! Suomalaisuuskin on kirjassa mukana: Esko-niminen nuorimies haaveilee rallitähden urasta ja ajaa öisellä tiellä Gävleen ennätystahtia, 20 minuutissa. Liiallista sterotypiaa vai masentava totuus meistä suomalaisista?

Lapsinäkökulma on kirjassa vahvasti esillä, kirjoittaahan Andersson oman lapsuutensa ajanjaksosta. Alkoholi ja perheväkivalta nähdään riipaisevasti lapsen silmin, samoin taskurahan tienaamiset, urheiluinnostus ja tyttöjen/poikien varhaispuberteettiin kuuluvat tunteet ja kokeilut.

Kirja on niin realistinen, tarkkanäköinen ja usein jopa karu, että jäin ihmettelemään sen nimeä. Syrenernas tid kirjan nimenä synnyttää niin vahvan mielikuvan hempeästä kotikadusta, valoisasta suvesta ja kukkien kehystämästä elosta, etten pidä sitä onnistuneena.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Bernt-Olov Andersson, Syrenernas tid

Leonardo Sciascia: Huuhkalinnut. Tammi (1961).

Torstai 15.10.2009 klo 18:10 - VN

montalbano.jpgKuvatakseen tyhjentävästi isoa ja monitahoista yhteiskunnallista ongelmavyyhteä ei kirjan tarvitse olla paksu kuin tiiliskivi.

Sisilialainen Leonardo Sciascia paljastaa oman yhteiskuntansa korruptoituneisuuden, riisuu sen tehokkaasti alasti pienoisromaanissaan Huuhkalinnut.

Tunnelma kirjassa on paikoin kafkamainen. Sisiliassa mafian ja politiikan symbioosista ei saa otetta, se on tavoittamattomissa, ja sen myrkyttämässä yhteiskunnassa totuus jää aina piiloon. Totuus on pimeän kaivon pohjalla, veden alla, kuten Sciascia asian ilmaisee. Tällaisessa tilanteessa rehellisen poliisin tehtäväksi jää loputon taistelu tuulimyllyjä vastaan, pienen ihmisen tehtäväksi arka sopeutuminen ja rikkaiden ja vaikutusvaltaisten tehtäväksi kaunopuheisuus, sanoilla kikkailu ja pahuuden hämähäkinverkkojen loputon punominen.

Sciascia avaa ovia sisilialaisen yhteiskunnan ymmärtämiseen. Hän antaa langan päitä fasismin suosion ja demokratian epäsuosion tajuamiseksi, samoin kuin perustelee kirkon ja perheen vahvaa asemaa. Sisilian murre kierto- ja piiloilmaisuineen saa myös tilaa kirjassa.

Television myöhäisillassa toisinaan nähdyt Komisario Montalbanot ovat linjassa Huuhkalintujen kanssa. Tunnelma ja poliisien voimattomuus ovat samat, tosin Sciascialla huumori ei ole niin suuressa roolissa, eikä hänen tarkoituksenaan ole mainostaa Sisiliaa turistikohteena. Viidenkymmenen vuoden takaisesta Huuhkalinnuista löytyy toinenkin linkki tähän päivään ja Italian mediakenttään: Jälkikirjoituksessa Sciascia ottaa voimakkaasti kantaa ja kipuilee italialaisen kirjailijan sananvapauden puolesta. Saman asian kanssa painitaan yhä vuonna 2009, kun Silvio Berlusconin totuutta haluamakseen taivutteleva mediaimperiumi kasvattaa lonkeroitaan yhä laajemmalle ja laajemmalle, myös kirjankustatamiseen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Leonardo Sciascia, Huuhkalinnut

Georges Simenon: Ylilääkäri. Otava (1960).

Perjantai 25.9.2009 klo 13:29 - VN

Maigret-dekkarien luojana maailman maineeseen noussut, hiljattain edesmennyt Georges Simenon oli tuottelias ja lahjakas kirjoittaja. Maigret-sarja on aina kuulunut suosikkeihini; omaperäinen ja kiehtova osa maailman kirjallisuutta, jossa Pariisi kaupunkina ja rikokseen ajautuneen ihmisen mieli ovat pääosassa. Simenon oli tarkka ihmistuntija ja hänen perusotteensa oli vahvan psykologinen. Tämä näkyy selvästi hänen tuotannossaan, myös Maigret-sarjan ulkopuolisissa teoksissa, joihin kirja Ylilääkäri kuuluu.l__k_ri_106009b.jpg

Ylilääkärissä on paljon painavaa sanomaa. Toimivien ihmissuhteiden ratkaiseva merkitys ihmisen hyvinvoinnille tulee esiin. Olin aina luullut, että puhumattomuus on vain suomalaisten äijien kansantauti, mutta näköjään siitä kärsivät myös maineeltaan puheliaat ranskalaiset... Ulkoisesti menestyneen miehen totaalinen yksinäisyys väenpaljouden keskellä tai omaan vahvuuteensa sairastuneen analysointia, sitä tämä kirja uskottavasti käsittelee. Vastuullinen asema käy taakaksi, jollei koskaan itse saa olla avuton ja heikko. Luulen Simenonin halunneen kuvata jotain tuon kaltaista. Toisaalta näin nykyajan silmin katsottuna kirjan teema voi olla myös vähemmän syvällinen: työuupumus. Jean Chabotin ahdistuksen syntyprosessi ja oireet täyttävät ilmiselvästi burn-outin tunnusmerkistön.

Simenon on paitsi psykologisen otteen taituri, myös dialogin mestari. Niin Ylilääkärissä kuin Maigreteissa pitkät vuoropuhelut ovat viihdyttäviä, sujuvia ja kirjallisesti laadukkaita.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Georges Simenon, Ylilääkäri

Stieg Larsson: Flickan som lekte med elden. Månpocket (2006).

Lauantai 12.9.2009 klo 14:48 - VN

Flickan_som_lekteMillenium-sarjan kakkososa oli oma itsenäinen ja ensimmäisestä osasta erottautuva kokonaisuus. Taas oli kyse laadukkaasta kerronnasta, jossa Tukholma, murhatutkimus, yhteiskunnalliset epäkohdat ja henkilöiden synkät menneisyydet heräsivät eloon.

Pääosassa oli tällä kertaa ehdottomasti Lisbeth Salander. Stieg Larsson jatkoi rohkeasti haastavan henkilöhahmon kuvaamista. Minusta Larssonin rakentama hahmo pysyi koossa ja oli kirjallisesti onnistunut. Pieniä minua haittaavia liioitteluja toki oli: uskottavuudelle ei olisi ollut pahitteeksi, jos Lisbeth olisi ollut fyysisesti edes hieman isompi, rahallisesti edes hieman köyhempi, eikä Fermatin matemaattisen dilemman olisi tarvinnut muistua mieleen ja ratketa juuri kirjan jännimmässä kohdassa.

Larsson keskittyi tällä kertaa paitsi poliisin työn kuvaamiseen myös moneen poliisiin henkilönä. Ja aivan onnistuneesti, pisteet hänelle siitä.

Millenium-lehden toimittajakunta muodostuu mielestäni liian hyvistä ja moitteettomista ihmisistä. He ovat aina niin kovin fiksuja, kohteliaita ja toiset huomioon ottavia. Pientä särmää kiitos! Ehkä Niedermann ja Zalachenko täytyikin kuvata ihmispetoina, mutta muuten kaipaisin Larssonilta hieman vähemmän mustavalkoisuutta henkilöhahmoihinsa. Lisbeth, Dragan, Mimmi ja Bublanski olivat juuri siksi parhaat hahmot, etteivät he olleet liian yksioikoisia. Erika Berger, Dag Svensson ja itse Kalle Jävla Blomkvistikin ovat liian puhtoisia pulmusia koko ajan.

Kummituspelkoinen palkkatappaja oli vähän huono keksintö. Ja pitikö sen välttämättä olla vielä velipoikakin? Voiko haudastaan kaivautua ulos (luoti päässä)? En tiedä, vastatkoon joku joka tietää minua paremmin.

2 kommenttia . Avainsanat: Stieg Larsson, Flickan som lekte med elden

Alberto Moravia: Vuosi 1934. Tammi (1982).

Torstai 3.9.2009 klo 12:19 - VN

moravia_1.jpg

Silmät eivät vain epämääräisesti heijastele sielumme mielentiloja, vaan niiden välityksellä voimme puhua toisillemme hyvin seikkaperäisesti ja selkeästi. Tällä tavoin Vuosi 1934 alkaa. Päähenkilö Lucio rakastuu ja keskustelee elämää suuremmista kysymyksistä pelkkiä epätoivoisen surumielisiä katseita vaihtamalla. Hänen täydellinen keskustelu- ja sielunkumppaninsa on nuori saksalainen Beate, kohtaamispaikkana Caprin lomasaari. Molemmat ovat kuulun saksalaisen itsemurha-kirjailija Kleistin lumoissa, rakkaus ja kuolema ovat Luciolle ja Beatelle yhtä. Lucio kylläkin häilyy jatkuvasti itsemurha-kysymyksen suhteen: välillä hän haluaa pelastaa Beaten elämälle, välillä Kleist on pelkkä teoreettisen pohdinnan aihe, sitten taas Lucio on intohimoisesti mukana Beaten kalmanhajuisissa suunnitelmissa.  

Beate lähtee kuitenkin yhtäkkiä saarelta pois ja hänen identtinen kaksoissiskonsa Trude saapuu paikalle. Beate ja Trude ovat luonteiltaan täydellisiä vastakohtia toisilleen: surumielinen ja sisäänpäin kääntynyt totalitarismista ahdistunut intellektuelli / iloisen riehakkaan rohkea optimistinen Hitlerin kannattaja.

Mutta ovatko Beate ja Trude sittenkin yksi ja sama henkilö? Jos näin on, kumpi on oikea ja kumpi näytelty hahmo? Miksi Beate haluaisi esiintyä Trudena, miksi Trude Beatena? Onko kyseessä vain Luciolle tehty pila? Miksi ihmeessä pilailla näin vakavalla aiheella? Entä sitten Beaten/Truden aviomies ja äiti, mitä salaisuuksia heihin liittyy?

Kirjassa on monta tasoa. Aina en ole varma, onko Moravia seonnut omaan näppäryyteensä. Juonen kuljetus ja yksityiskohdat eivät tunnu koko ajan täsmäävän.

Oman mausteensa tuo neuvostoliittolainen sosialisti Sonia. Hänen elämänsä käsittelyssä viivytään yllättävän kauan. Välillä ajattelen, että kirja kertoo vertauskuvallisesti valtioista ja kuohuvasta 30-luvun Euroopasta, sen kohti onnettomuutta vievistä poliittisista järjestelmistä: Natsismin jakamasta Saksan kansasta (Trude  ja Beate), neuvostososialismista stalinismin jäljiltä (Sonia), länsimaiden kapitalismista (herra Shapiro).

Oli miten oli, Moravia on kirjoittanut kirjan nimenomaan Saksasta ja sen kulttuurista. Kirjailijan oma kotimaa, Italia, on tässä kirjassa sivuroolissa. 1934:ä ei tietenkään tarvitse pitää yllä kuvatulla tavalla totalitarismin/maailmanpolitiikan allegoriana, tässä tulkinnassa on paljon heikkouksia, myönnän sen. Vuosi 1934 on ihan yhtä saksalainen, kiinnostava ja rikas, vaikka sitä pitäisi vain eräiden nuorten ihmisten kipuiluna elämän mielettömyyden edessä.

Olisiko kirjan nimessä jotain avainta kirjan vertauskuvien selvittämiseksi? Minulle kirjan nimi pysyi arvoituksena.

Välillä kirja tuntuu niin unenomaiselta, että tulee mieleen, onko kaikki vain lopulta Lucion kuvitelmaa. Ehkä opinnäytetyön teko saksalaisesta Kleistista on ottanut liian koville, ja kiehtovat saksalaisnaiset saavat hänet kadottamaan todellisuudentajunsa Caprin kuuman kauneuden keskellä? Tällaisenkin tulkinnan mahdollistavia vihjeita kirjasta löytyy.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Alberto Moravia, Vuosi 1934

Paula Porkka: Eurooppa meno-paluu. Wsoy (1989).

Tiistai 25.8.2009 klo 12:29 - VN

MenopaluuYle Radio 1 on lähettänyt nyt elokuussa Radiopersoona-ohjelmassaan toimittaja Paula Porkan vanhoja reportaaseja 1960-luvulta. Satuin kuulemaan muutaman ja muistin, että kirjahyllyssäni on kyseisen entisaikojen luotetun ulkomaankirjeenvaihtajan muistelmateos.

Neuvostoliitossa puhalsivat muutoksen tuulet ja Suomen integraatio EY:hyn oli 1980-luvun lopussa tiivistymässä. Siksi Porkan kirja Eurooppa meno-paluu tuli tuoreeltaan hankittua ja luettua. Muistan kahdenkymmenen vuoden takaisesta lukukokemuksesta sen, että kehitysmaat ja Lähi-itä varastivat kirjassa mielestäni liian ison osan. Eurooppaan ja sen asioihin mieleni halasi, ei ulkopuolelle!

Nyt vuonna 2009 tilanne oli päinvastoin, kirjan parasta antia olivat juuri Porkan muistelmat Tunisiasta, Algeriasta ja Lähi-idästä. Suomessahan seurataan ja tunnetaan liian vähän arabimaita ja islamia. Porkan reportaasit täyttävät tätä aukkoa yllättävän hyvin vielä 40 vuotta syntymisensä jälkeenkin.

Maailmanpolitiikassa ja kehitysasioissa on tapahtunut sitten Porkan ajoista tietenkin paljon. Varsinkin kyynisyys ja itsekkyys ovat kasvaneet, ja YK:n asema puolestaan heikentynyt.

Eurooppa meno-paluussa on paljon kiinnostavia muistoja ja yksityiskohtia sekä Porkan omasta elämästä että kansainvälisen politiikan silloisista toimijoista. Toisinaan isojakin asioita ohitetaan viittauksenomaisesti mutta pääsääntöisesti kirja pysyy hyvin kasassa. Porkka yritti kirjeenvaihtajan työssä päästä pintaa syvemmälle. Paljon onnistumisiakin hän saavutti tällä saralla ollen varmasti yksi alansa parhaista, mutta silti en voi olla saamatta välillä vaikutelmaa, että vieraissa kulttuureissa länsimaalaiset elivät ja seurustelivat omissa pienissä piireissään. Hotelleissa, lehdistökeskuksissa, diplomaattivastaanotoilla, julkisten kulkuneuvojen ensimmäisessä luokassa.

Parasta Porkan kirjassa on sellaisen maailman kuvaaminen jota ei enää ole. Sivistys, omaperäisyys, toisten kunnioittaminen, elämäntapojen ja -kokemuksien heterogeenisyys ovat maailmassa ohentuneet, niin yksilöistä kuin maista ja kulttuureista puhuttaessa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Paula Porkka, Eurooppa meno-paluu

Liza Marklund: Paradiset. Pirat (2000).

Tiistai 18.8.2009 klo 10:53 - VN

ParadisetLiza Marklund on tunnettu yhteiskunnallisia asioita käsittelevänä dekkaristina. Nimenomaan hänen ja muutaman muun ansiosta dekkarit nähdään Ruotsissa täysimittaisena kaunokirjallisuutena.

Pidin Marklundin tekstistä: se oli yhtäältä lyhyen iskevää mutta myös kuvailevaa ja tunnelmoivaa. Sana-pilkku-sana-pilkku –tyylillä kuvattiin isoja asioita vaikuttavasti.

Henkilöhahmoista etenkin Annika Bengtzonin kuvaus oli uskottava, hahmo oli aidosti lihaa ja verta sekä täynnä hyvin kuvattuja, voimakkaita, monipuolisia tunteita. Osa henkilöhahmoista oli stereotyyppisiä, varsinkin ne Balkanilta kotoisin olleet, ja Annikan ja Thomasin voimakas rakastuminen tuntui tapahtuvan liiankin nopeasti. Dramaattisia tapahtumia olisi saanut kirjassa olla vähemmän, Annikan elämä oli yhtä vuoristorataa.

Annikan arkielämän kuvaus tukholmalaisena rivitoimittajana oli onnistunut. Stieg Larssonin Tukholma on cool, Marklundin arkisen harmaa. Millenium-sarjan päähenkilöt ovat vahvoja toimijoita, Paradisetin realistisia ja arkielämän kivut mukanaan kantavia.

Paradiset oli monitasoinen nimi kirjalle. Paitsi että se oli säätiön nimi, taisi se viitata myös Annikan suhteeseen tietyn sosiaalikamreerin kanssa, mummon mökkiin Härpsundissa ja vielä äitinsä kohdussa uinuvaan vauvaan. Sarkastisesti ’paratiisia’ voisi ajatella käytettävän myös kuvaamaan Thomas ja Eleonor Samuelsonin lintukotoelämää ja -yhteisöä Vaxholmissa sekä vaikkapa koko Ruotsin sosiaaliturvajärjestelmää, joka on kirjassa hyvin keskeisesti mukana koko ajan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Liza Marklund, Paradiset

V.S. Naipaul: Talo Mr Biswasille. Otava (1961).

Maanantai 10.8.2009 klo 13:40 - VN

Talo_Mr.Oletko koskaan ollut Trinidadissa? Jos tuon Karibian eksoottisen saaren kulttuuri on sinulle kovin tuttu, niin kysytään vielä haastavampaa: Kuinka hyvin tunnet Trinidadin pienen intialaisperäisen vähemmistön arkielämää ja sen hindulaisuuden läpitunkemaa kulttuuria?

Kuinka ihmeellinen asia onkaan, että joku osaa sanojen avulla siirtää minut noin vieraan kiehtovaan maailmaan?!

Talo Mr Biswasille on mukavan maanläheinen ja elämän makuinen kirja. Juonen käänteet, kerronta, yksittäiset detaljit, henkilöhahmogallerian kiehtovuus, sattumukset, persoonallisten henkilöiden tunteet ja sisimmät ajatukset – no, koko kirja kaikkinensa – on rikas, runsas, ylenpalttisen pursuava ilotulitus. Mutta silti arkinen ja käsinkosketeltavan uskottava. Mitään yliluonnollista tai sadunomaisen räikeää ei tapahdu, kuten vaikkapa Gabriel Carcia Marquesin kirjoissa on tapana. Peruskäsittelytapa ja –lähtökohta ovat erilaisia, vaikka kummankin kirjat pursuavat Elämää.

Talo Mr Biswasille on mielestäni hyvin humaani kirja. Minulle sen perussanoma on, että pohjimmiltaan ihminen on kaikkialla maan päällä samanlainen. Trinidadin intialaisperäisen väestön kulttuuri, uskonto ja tavat herättävät suomalaislukijassa ihmetystä ja vierastamisen tunteita, mutta Naipaul kuvaa hyvin ja viestittää tehokkaasti, kuinka tämän kaltaisten pintakerrosten alta löydettävissä oleva ihminen on loppujen lopuksi samanlainen kuin minä ja muut viisi miljardia muuta. Onnistuakseen tässä Naipaul joutuu olemaan hyvin hyvin rehellinen. Itse vaikutuin juuri tästä kirjailijan rehellisyydestä. Jos ja kun Mr Biswas on Naipaulin alter ego, niin hän ei todellakaan anna itsestään ja sisimmästään mitään siloteltua kuvaa!

Yhteisöllisyydestä puhutaan tätä nykyä paljon. Tämä kirja antaa virikettä asian pohtimiseen. Yhteisöllisyyden hyvät ja huonot puolet tulevat monipuolisesti esiin. Mr Biswas elää oman tilan ja jaetun tilan jännitteessä. Hän tarvitsee molempia, vaikkei myönnäkään muuta kuin oman tilan tarpeensa. Vaimon ja Hanuman Housen väen kohdalla tilanne näyttäytyy päinvastaisena.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: V.S. Naipaul, Talo Ms Biswasille

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia. Wsoy (2005).

Maanantai 3.8.2009 klo 10:11 - VN

miehet_jotka_vihaavat.jpgHarvinaisen poliittinen kirja! Huomasi, että Stieg Larsson oli eläessään yhteiskunnallisesti aktiivinen ja kirjan päähenkilössä Mikael Blomqvistissa oli varmaan paljon hänen omakuvaansa. Mitään puoluepolitiikkaa ei kirjan sivuilta löytynyt, mutta kaikille yhteiskunnan tasoille ulottuvaa talouselämän toimijoiden valtapolitiikkaa sekä feminismiä, sovinismia ja tasa-arvokysymyksiä ”yksityinen on poliittista” –hengessä sitäkin enemmän. Ideaaliajattelu Ruotsista tasa-arvoisena kansankotina sai kyytiä: yläluokka ja eliitti (joihin nimenomaan synnytään) ja suljetut herrainklubit pitävät kuitenkin viime kädessä valtaa. Yhteiskuntaluokattomuus ja tasa-arvo ovat totta vain poliitikkojen juhlapuheissa. Larssonin kirja tuntui erityisen ajankohtaiselta nyt kun pörssimeklarit ja investointipankkiirit ovat luotsanneet maailmantalouden kiville ja nyt kun Suomessa talouselämän ja poliitikkojen osto- ja myyntiliike pimeine lahjusrahoineen on alkanut tulla päivänvaloon.

Luin Larssonin kirjan viikossa, rippileirin vapaahetkinäni. Kirja vei siis mukanaan, selvähän se. Teksti oli sujuvaa, luettavaa ja helppoa. Tunsi olevansa mukana Hedebyn arjessa pohtimassa 60-luvun murhamysteeriä Vangerien asuttamalla kotikadulla. Ensimmäiset 400 sivua mentiin rauhallisesti eteenpäin, uskottavuus säilyi ja tunnelma oli käsin kosketeltava. Mikaelin suurella työllä aikaansaamat pikkuruiset edistysaskeleet tutkimuksissaan tuntuivat kiehtovilta. Seuraavien 50 sivun aikana vauhti kiihtyi, muttei vielä liiaksi. Mutta sen jälkeen alkoi hengästyttää. En olisi kaivannut lainkaan tuota lopun turbovauhtia! Asiat alkoivat selvitä liian yhtäkkiä, vauhti kiihtyi ja kiihtyi, meno oli todella rajua. Lukija ei päässyt enää syvällisesti mukaan päähenkilöiden pään sisään. Loppukiihdytys tapahtui siis ikävä kyllä uskottavuuden ja tunnelman kustannuksella. En pitänyt myöskään siitä, että Mikaelin maaninen kirjoitusvaihe (lähes puoli vuotta) kuitattiin ja kuvattiin lyhyesti sähköpostikirjeenvaihdon avulla.  

Lisbeth Salander oli ristiriitainen henkilö. Pientä uskottavuusongelmaa hänessä minusta oli, mutta Lisbeth oli henkilönä todella haastava kuvattava eli tehtävän vaikeuteen nähden Larsson onnistui sittenkin hyvin.

Miten hakkeroidaan tai huijataan tyhjiksi Sveitsin pankeissa olevat clearing-tilit? Tätä Larsson kuvasi aika yksityiskohtaisesti, mutta minua nämä kirjan kohdat häiritsivät ja harmittivat, koska en voinut olla takertumatta ajatukseen ’noinko se oikeasti olisi muka onnistunut?’. En usko. Tarkoitus oli ehkä tiputtaa kaltaiseni tavallinen it-tumpelo kärryiltä pienellä taiteilijan vapaudella laaditulla selostuksen tyngällä. Lopputulemana oli kuitenkin räikeä uskottavuusongelma.

Kritiikistäni huolimatta kirjan huikeat myyntiluvut ja kulttimaine ovat täysin ansaittuja. Itsekin odotan jo posket hehkuen pääsyä jatko-osan kimppuun.

3 kommenttia . Avainsanat: Stieg Larsson, Miehet jotka vihaavat naisia

Volter Kilpi -kirjallisuusviikko & Volter Kilpi: Albatrossin tarina. Otava (1933).

Keskiviikko 22.7.2009 klo 11:41 - VN

AlbatrosAhdas, ankea, kuuma ja nuhjuinen Kustavin seurojentalo on ääriään myöten täynnä. Puhutaan kirjailijan ja kustantajan välisistä suhteista. WSOY:n, tai nykyisen sanahirviön Sanoma Learning And Litteraturen Timo Ernamo ja Editan Sanna Hovi alustavat. Kertomuksensa rönsyilevät sinne tänne. Hovi lukee mojovia sitaatteja sekä Untamo Utrion kirjasta Kauppatavarana sivistyskirja että Jukka Tarkan Kilven ja Otava-pomo Renqvistin 1930-luvun kirjeenvaihtoa käsittelevästä kirjasta. Salintäyteisen yleisön ajatukset ovat uppoutuneet kirjan kirjoittamisen mystiseen maailmaan. Kuumuus sisällä on sietämätön, mutta on hienoa olla mukana kesätapahtumassa, jossa ei pää- eikä sivuosassa ole muovinen oluttuoppi. Kustaville on nostettava hattua, pieni yhteisö ja vaativa voimainponnistus. Tutustuin kuntaan vuosi sitten jokseenkin hyvin, kun sain työkomennuksen piispaintarkastuksen tarkastusnotaariksi eli pöytäkirjan pitäjäksi. Kunnan, seurakunnan ja paikallisen yhdistys- ja yrityselämän eri puolet esiteltiin meille kattavasti. Kunnanisiltä kukin piispan seurueen jäsen sai lahjaksi Volter Kilven Albatrossin tarinan.

Volter Kilven Alastalon salissa on valittu itsenäisyyden ajan parhaaksi romaaniksi. Suomalaisen proosan universaalinen kansaneepos, on sitä luonnehtinut Bo Carpelan. Alastalo on lukijalle antoisa ja vaativa. Virkkeet ovat pitkiä, kieli, asiat ja ajatukset rönsyilevät ja viipyilevät, Kilpi käyttää vanhaa merimieskieltä, rannikon puheenparsia ja Kustavin murretta. Ei ihme, että t-paitoja tekstillä ’Olen lukenut Alastalon salissa’ myydään ja ylpeänä kannetaan Kustavin Kilpi-viikoilla.

Albatrossin tarina on erotettu erilliseksi kirjaksi Alastalosta, on tämän kolmastoista luku ja hyvä alkumaistiainen ja portti Kilven suurteokseen. Lukunautinto on huikea, ollaan nerouden kanssa tekemisissä! Jokaisen Albatrossin lauseen voisi hyvin valita esimerkkilauseeksi tähän kirjoitukseeni, kaikki ovat varmasti Taidetta. Sitä kyllä jäin miettimään, miten suomen kielen huippusaavutukseen ja ilotulitukseen on valittu päähenkilöiksi Närpiön miehiä, ummikkorantaruotsalaisia. Kilven huumoria, ihmisyyden universuaalisuuden painottamista, Härkäniemi-nimisen kertojan osuuden korostamista??

Hyvät ystävät, ensi vuonna Kustaviin Volter Kilpi –kirjallisuusviikoille! Ja mainitsemiani t-paitoja ostamaan… Tässä antipastoja Albatrossista:

”Oli hän kaupungistakin kuulustellut kapteenia alukseensa, ja miksei uuteen täysriggariin aina menijöitä olisi ollut, miestä, vaikka tusinakaupallakin, miestä, jolla oli kyrää niskan kenossa, ja miestä, jolla oli nosela selkäriitinki, miestä, jolla oli kitaa kiroomaan komentosillalla ja miestä, jolla oli luunkovaa nenäorressa, kun oli meklarien kanssa oltava nokkasilla, miestä komeata totipöytään ja miestä nirsoa killingin pitelemisessä, mutta mitä semmoisista, kun jokaisella, oliko sitte siloleukaisempi vai karkeapartaisempi, oli sama nuotti veivattavana: eturahaa niin ja niin paljo provianttiin ja muihin käsimenoihin, ja ’retari kait sitte maksaa muijalle täällä kotona puolet joka kuukauden palkasta, että pysyy hyllissä hänkin ja mukulat, siksi kun taas palataan!’.

”Puosulla olisi nähtävästi ollut maksallaan vielä paljonkin puhuttavaa – hän olikin ainoa mies puurissa, joka seitsemän vuoden yhdessä olon jälkeen samojen laitojen sisäpuolella ja samat naamataulut aina katseltavina enää joskus viitsi vaivata suuvärkkiään puhumiseen – puosu olisi siis nähtävästi vielä kerinnyt parrastaan puheen piimää pitemmältikin, mutta silloin juuri oli alkanut kuulua rytinää kajuutan puolelta.”

”Kapteenin silmänpippuroihin herahti naurunkaltaista, joka vähitellen levisi silmännurkkiin ja niistä koko kasvoille poskipieliä myöten sen vähäsen kuin parran peitosta paistoi ihon kuparia naamassa.”  

2 kommenttia . Avainsanat: Albatrossin tarina, Kustavin Volter Kilpi -kirjallisuusviikko

Pentti Haanpää: Isännät ja isäntien varjot. Otava (1935).

Sunnuntai 19.7.2009 klo 17:59 - VN

IsannatTässäpä oikea menneen ajan maatalous-Suomen synkän värinen macho-kuvaus! Haanpään maailma tapaa olla miehinen ja tämänkin kirjan loppuratkaisua on helppo halutessaan pitää jopa sovinistisena. Surullinen se joka tapauksessa on, mutta ehkä myös - kolmannen lukukerran jälkeen - jollain tapaa looginenkin.

Isännässä ja isäntien varjoissa kättä puristetaan taskussa nyrkkiin rystyset valkoisina, herraviha kiehuu, jupistaan, purnataan, kirotaan. Maineen menetys ja miehinen ylpeys ovat tässäkin kirjassa keskiössä. Ja nimenomaan miehisyys on tällä kertaa jopa häiritsevän korostetusti riippuvainen tavaran ja rahan omistamisesta. Vanha talonpoikainen elämänmuoto natisee liitoksissaan, maailmantalouden uudet tuulet ja myrskyt tuntuvat vievän mennessään talot, talonpojat ja maaseudun kaikkinensa. 1930-luvun pula-aika näyttäytyy kuin EU-jäsenyyden ja globaalin kilpailun ahtaalle laittama suomalainen nyky-maaseutu. Liikemiehet ja kulkurijätkät jatkavat omassa elämän piirissään maajussien aloittamaa macho-ilotulitusta. Naiset ovat vain välineitä, mutta toisaalta Jopi Herneinen jos kuka vaimonsa ratkaisevan arvon kirjan sivuilla tulee tunnustaneeksi. Pappi on yksisilmäinen kuovi, kuin Tuntemattoman Lammio liperit kaulassa ja pienet sarvet kiharan otsatukan alla piilossa.

Pidin elävästä ajankuvasta, yhteiskunnan eri piirit saivat äänensä kuuluviin. Parasta oli tietenkin Pentti Haanpään kielitaituruus. Haanpään suomi nousee omaan harvalukuiseen kastiinsa. Rikasta, rytmi ja kauneus kohdallaan, jätkän rehevää ja monipolvista puhetta ja tekstiä parhaimmillaan. Tällaista tekstiä on luettava erityisen hitaasti, matusteltava sana sanalta.

1 kommentti . Avainsanat: Pentti Haanpää, Isännät ja isäntien varjot

Gabriel Carcia Marquez: Kukapa everstille kirjoittaisi. Wsoy (1963).

Keskiviikko 15.7.2009 klo 23:17 - VN

Kukapa_everstilleKirja on varmasti yhteiskuntakriittinenkin, kuten suomentaja Pentti Saaritsa tuntuu painottavan alkupuheenvuorossaan. Arpajaisiin on Kolumbiassa enempi luottaminen kuin maan eläkejärjestelmän oikeudenmukaisuuteen, on Saaritsalta hyvin muotoiltu ja oivallettu.

Minulle kirjan pääteema on kuitenkin ylpeys. Ylpeys nimenomaan käsitettynä sellaisella tavalla, kuin se vaikkapa Jenkeissä positiivisesti käsitetään: Ylpeä ihminen on arvostettava ihminen, koska hän ei pyydä apua taloudellisiin ongelmiinsa tai ruikuta ulkopuolisille nälästä saati rahapulastaan. Asuessani Yhdysvalloissa monet kehuivat minulle lapsuudessaan tuntemiaan suomalaisia ihailua äänessään ’Good, PROUD people’.

Eversti haluaa viimeiseen asti pitää kulissia pystyssä. Avun pyytäminen, tavaroiden myyminen, kukon elätys ja myymisen vaikeus, kuumeiset käynnit postitoimistossa jne kertovat tragikoomisesta ylpeydestä. Myös vaimo saa moitteet kun kävi kaupittelemassa tavaroita liian näkyvästi ja liian laajoissa piireissä.

Eikö kukko ole tässä miehisyyden, miehisen ylpeyden symboli myös? Sen myyminen on siksikin niin vaikeaa!

Mietin, onko kirjan toinen tärkeä teema toivo. Eläkkeen odottaminen vuosikausia ja periksi antamattomuus puhuvat sen puolesta. Hauska yksityiskohta on se, että ulospäin toivolle, toivolle oikeudenmukaisuudesta, naureskellaan kyynisesti. Me olemme jo liian isoja miehiä odottamaan messiasta, puhelevat eversti ja lääkäri. Mutta kukko ja tammikuu muuttuvat kuitenkin yhä selvemmin toiveikkaaksi ihmeen odotukseksi, messiaaksi. Niin, vai onko toivo sittenkään kovin tärkeä teema, ehkä toivon ja sitkeyden perimmäinen syy on sekin lopulta yksin ylpeys?     

Kukapa everstille kirjottaisi on laadukas kirja, josta on helppo pitää. Marques on totutusti hyvä kertoja, vaihteleva, humoristinen, tunnelman ja intensiteetin säilyttävä, rehevän groteski. Kirjan loppukin, paitsi että todistaa omalta osaltaan everstin ylpeästä luonteenlaadusta, jää kursailemattomuudessaan mieleen…      

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Gabriel Carcia Marquez, Kukapa everstille kirjoittaisi

« Uudemmat kirjoitukset