Linnamaan kyläpaimenimg_6369.jpg

Sukututkimusta tehdessäni olen joutunut monen muun mielenkiintoisen kysymyksen lisäksi selvittelemään paimenen ammattiin liittyviä asioita.

Aluksi minun oli vaikea uskoa, kun Eurajoen kirkonkirjat 1700-luvun puolivälistä olivat merkinneet eräälle Linnamaalla asuneelle esi-isälleni ammatiksi  ’wallare’. Kyseessä oli suuren lapsikatraan isä ja talon poika. Olin ajatellut, että paimenen työ kuului vain lapsille ja vanhuksille. Mietin jo, voisikohan wallare tarkoittaa suomeksi jotain muuta kuin tuota paimenta.

Paikallishistoriaa lukiessa asia alkoi valjeta. Ulla Heinon kirjoittama Eurajoen historia –sarja tiesi kertoa, että Eurajoella paimenet olivat nimenomaan aikuisia miehiä. 1700-luvun loppupuolella kaikki Eurajoen 14 paimenta olivat miehiä, iältään 40-70-vuotiaita. Vuoden 1734 maalain mukaan paimenina olisi saanut käyttää vain naisia, mutta Eurajoella ei tästä lain pykälästä siis piitattu.

Kylä palkkasi itselleen paimenen. Palkkatietojakin on säilynyt: kahden lehmän ja viiden vuohen paimentamisesta maksettiin kaksi kappaa ruista sekä kaksi killinkiä ja kuusi runstykkiä. Jotkut yrittivät säästää maksuista ja päästivät elikkonsa laitumelle ja metsiin irtoimenaan. Käräjillehän siitä joutui. Metsissä irrallaan kuljeskelevien härkien pelättiin käyvän ihmisten kimppuun sekä tallovan vainiot ja viljelykset. Käräjät velvoittivatkin kaikkien antavan karjansa paimenen hoitoon ja osallistuvan palkanmaksuun.

Metsissä oli myös susia ja karhuja. Niidenkin vuoksi tarvittiin aikamies-paimenia. Louhikkoiset metsät ja jyrkät kallionkielekkeet olivat myös karjaa uhkaamassa. Vuojoen kartanon tilikirjoissa on säilynyt tieto, että vuonna 1829 65 karitsaa putosi kalliolta ja ruhjoutui kuoliaaksi.

Merenrantapitäjässä kun oltiin, niin osa karjasta vietiin kesäksi saareen. Siellä petoriski oli pienempi, mutta vaarallisia kivikoita sitä vastoin runsaasti. Saaressa kesän kulkeneen elikon tunnistaminen ei aina sujunut riidatta. Vuoden 1793 Eurajoen käräjillä Ilavaisten Ollin talon nuori-isäntä Kustaa Simonpoika ja Olkiluodon torppari kiistelivät vasikan omistuksesta. Esi-isäni Kustaa perusteli väitteensä kertomalla, kuinka yksi torpparin vasikoista oli heti navetasta ulos päästyään tullut Olkiluodon ja Ilavaisten välisen salmen yli Ollin rantaan ja pihaan. Mikä voisi paremmin todistaa, että vasikka oli hänen!        

 

Paimenen asemasta entisaikoina katso myös teosta Le Roy Ladurien: Montaillou, ranskalainen kylä.