Stieg Larsson: Flickan som lekte med elden. Månpocket (2006).

Millenium-sarjan kakkososa oli oma itsenäinen ja ensimmäisestä osasta erottautuva kokonaisuus. Taas oli kyse laadukkaasta kerronnasta, jossa Tukholma, murhatutkimus, yhteiskunnalliset epäkohdat ja henkilöiden synkät menneisyydet heräsivät eloon.

Pääosassa oli tällä kertaa ehdottomasti Lisbeth Salander. Stieg Larsson jatkoi rohkeasti haastavan henkilöhahmon kuvaamista. Minusta Larssonin rakentama hahmo pysyi koossa ja oli kirjallisesti onnistunut. Pieniä minua haittaavia liioitteluja toki oli: uskottavuudelle ei olisi ollut pahitteeksi, jos Lisbeth olisi ollut fyysisesti edes hieman isompi, rahallisesti edes hieman köyhempi, eikä Fermatin matemaattisen dilemman olisi tarvinnut muistua mieleen ja ratketa juuri kirjan jännimmässä kohdassa.

Larsson keskittyi tällä kertaa paitsi poliisin työn kuvaamiseen myös moneen poliisiin henkilönä. Ja aivan onnistuneesti, pisteet hänelle siitä.

Millenium-lehden toimittajakunta muodostuu mielestäni liian hyvistä ja moitteettomista ihmisistä. He ovat aina niin kovin fiksuja, kohteliaita ja toiset huomioon ottavia. Pientä särmää kiitos! Ehkä Niedermann ja Zalachenko täytyikin kuvata ihmispetoina, mutta muuten kaipaisin Larssonilta hieman vähemmän mustavalkoisuutta henkilöhahmoihinsa. Lisbeth, Dragan, Mimmi ja Bublanski olivat juuri siksi parhaat hahmot, etteivät he olleet liian yksioikoisia. Erika Berger, Dag Svensson ja itse Kalle Jävla Blomkvistikin ovat liian puhtoisia pulmusia koko ajan.

Kummituspelkoinen palkkatappaja oli vähän huono keksintö. Ja pitikö sen välttämättä olla vielä velipoikakin? Voiko haudastaan kaivautua ulos (luoti päässä)? En tiedä, vastatkoon joku joka tietää minua paremmin.