Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti. Wsoy (2007).Keskiviikko 4.11.2009 klo 20.20 - VN
Kirjasarjan kolmas osa keskittyy Ruotsin turvallisuuspoliisiin, sen rakenteisiin, säätelyyn ja säätelemättömyyteen. Mediatalojen arjen kuvaamisen Larsson tunnetusti osaa, mutta tarina kulkee sujuvasti myös hakkeriyhteisössä, oikeuslaitoksessa ja sairaalamaailmassa. On kiintoisaa huomata, että vaikka perusasetelma Lisbethin elämässä on olla aina yksin selviytymässä ylivoimaiselta tuntuvia vihollisia vastaan, niin nyt hän omaa suorastaan uskollisten ystävien armeijan. Lukemattomat ihmiset, jopa viranomaiset ja keski-ikäiset heteromiehetkin, suojelevat ja toimivat itseään säästämättä hänen hyväkseen. Larsson ei siis päätä trilogiaansa kovin anarkistisissa tai yhteiskuntakriittisissä tunnelmissa. Valtiokoneisto saa ponnisteluillaan ikään kuin synninpäästön. Kirjan synkkä loppukohtaus norrtäljeläisessä tehdashallissa kertoo kuitenkin, että Lisbeth ei kaiken jälkeenkään luota tarpeeksi viranomaisiin. Minusta olisi jo kannattanut luottaa... Erikan SMP-seikkailu oli onnistunut osa kirjaa. Samoin Annika Gianninin hahmo ja sen kuvaus olivat tasokkaita, ja lopun oikeudenkäyntikohtaukset suorastaan erinomaisia. Sen sijaan minua vaivasi se, kuinka heikko Sektio lopulta oli. Sehän sortui helposti kuin korttitalo. Johtajat olivat sairaita haamuja ja kenttäväki kokemattomia koheloita. Ei sinne ainakaan Ruotsin parhaita aivoja oltu rekrytoitu! Jos Lisbethin aivot nyt ovatkin omaa luokkaansa, niin eikö Sektiossa olisi pitänyt olla edes Blomqvistin tasoisia strategeja, ajattelijoita ja toimintakyvyn säilyttäjiä? Ihmettelin myös, miksei Sahlbergissa ollut tarkoituskaan ampua kuin yksi ihminen. Lopuksi yleisarvio koko trilogiasta: Kakkososa oli selvästi huonoin. Se oli junnaava ja hieman sekava. Ykkönen ja kolmonen olivat onnistuneita, mutta niiden laittaminen keskinäiseen paremmuusjärjestykseen tuntuu vaikealta, koska ykkönen oli niin oma erillinen kokonaisuutensa. Ainoastaan naisiin kohdistuva väkivalta ja päähenkilöt olivat siinä samat kuin sitten jatko-osissa. Kolmonen kokosi langat aika hyvin yhteen, vaikka Camilla-sisko jäi lopulta käsittelemättä. Kiitos teille seurastanne, Lisbeth ja Mikael, tänä syksynä! |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Stieg Larsson, Pilvilinna joka romahti |
Stieg Larsson: Flickan som lekte med elden. Månpocket (2006).Lauantai 12.9.2009 klo 14.48 - VN
Pääosassa oli tällä kertaa ehdottomasti Lisbeth Salander. Stieg Larsson jatkoi rohkeasti haastavan henkilöhahmon kuvaamista. Minusta Larssonin rakentama hahmo pysyi koossa ja oli kirjallisesti onnistunut. Pieniä minua haittaavia liioitteluja toki oli: uskottavuudelle ei olisi ollut pahitteeksi, jos Lisbeth olisi ollut fyysisesti edes hieman isompi, rahallisesti edes hieman köyhempi, eikä Fermatin matemaattisen dilemman olisi tarvinnut muistua mieleen ja ratketa juuri kirjan jännimmässä kohdassa. Larsson keskittyi tällä kertaa paitsi poliisin työn kuvaamiseen myös moneen poliisiin henkilönä. Ja aivan onnistuneesti, pisteet hänelle siitä. Millenium-lehden toimittajakunta muodostuu mielestäni liian hyvistä ja moitteettomista ihmisistä. He ovat aina niin kovin fiksuja, kohteliaita ja toiset huomioon ottavia. Pientä särmää kiitos! Ehkä Niedermann ja Zalachenko täytyikin kuvata ihmispetoina, mutta muuten kaipaisin Larssonilta hieman vähemmän mustavalkoisuutta henkilöhahmoihinsa. Lisbeth, Dragan, Mimmi ja Bublanski olivat juuri siksi parhaat hahmot, etteivät he olleet liian yksioikoisia. Erika Berger, Dag Svensson ja itse Kalle Jävla Blomkvistikin ovat liian puhtoisia pulmusia koko ajan. Kummituspelkoinen palkkatappaja oli vähän huono keksintö. Ja pitikö sen välttämättä olla vielä velipoikakin? Voiko haudastaan kaivautua ulos (luoti päässä)? En tiedä, vastatkoon joku joka tietää minua paremmin. |
|
2 kommenttia . Avainsanat: Stieg Larsson, Flickan som lekte med elden |
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia. Wsoy (2005).Maanantai 3.8.2009 klo 10.11 - VN
Luin Larssonin kirjan viikossa, rippileirin vapaahetkinäni. Kirja vei siis mukanaan, selvähän se. Teksti oli sujuvaa, luettavaa ja helppoa. Tunsi olevansa mukana Hedebyn arjessa pohtimassa 60-luvun murhamysteeriä Vangerien asuttamalla kotikadulla. Ensimmäiset 400 sivua mentiin rauhallisesti eteenpäin, uskottavuus säilyi ja tunnelma oli käsin kosketeltava. Mikaelin suurella työllä aikaansaamat pikkuruiset edistysaskeleet tutkimuksissaan tuntuivat kiehtovilta. Seuraavien 50 sivun aikana vauhti kiihtyi, muttei vielä liiaksi. Mutta sen jälkeen alkoi hengästyttää. En olisi kaivannut lainkaan tuota lopun turbovauhtia! Asiat alkoivat selvitä liian yhtäkkiä, vauhti kiihtyi ja kiihtyi, meno oli todella rajua. Lukija ei päässyt enää syvällisesti mukaan päähenkilöiden pään sisään. Loppukiihdytys tapahtui siis ikävä kyllä uskottavuuden ja tunnelman kustannuksella. En pitänyt myöskään siitä, että Mikaelin maaninen kirjoitusvaihe (lähes puoli vuotta) kuitattiin ja kuvattiin lyhyesti sähköpostikirjeenvaihdon avulla. Lisbeth Salander oli ristiriitainen henkilö. Pientä uskottavuusongelmaa hänessä minusta oli, mutta Lisbeth oli henkilönä todella haastava kuvattava eli tehtävän vaikeuteen nähden Larsson onnistui sittenkin hyvin. Miten hakkeroidaan tai huijataan tyhjiksi Sveitsin pankeissa olevat clearing-tilit? Tätä Larsson kuvasi aika yksityiskohtaisesti, mutta minua nämä kirjan kohdat häiritsivät ja harmittivat, koska en voinut olla takertumatta ajatukseen ’noinko se oikeasti olisi muka onnistunut?’. En usko. Tarkoitus oli ehkä tiputtaa kaltaiseni tavallinen it-tumpelo kärryiltä pienellä taiteilijan vapaudella laaditulla selostuksen tyngällä. Lopputulemana oli kuitenkin räikeä uskottavuusongelma. Kritiikistäni huolimatta kirjan huikeat myyntiluvut ja kulttimaine ovat täysin ansaittuja. Itsekin odotan jo posket hehkuen pääsyä jatko-osan kimppuun. |
|
3 kommenttia . Avainsanat: Stieg Larsson, Miehet jotka vihaavat naisia |
Harvinaisen poliittinen kirja! Huomasi, että Stieg Larsson oli eläessään yhteiskunnallisesti aktiivinen ja kirjan päähenkilössä Mikael Blomqvistissa oli varmaan paljon hänen omakuvaansa. Mitään puoluepolitiikkaa ei kirjan sivuilta löytynyt, mutta kaikille yhteiskunnan tasoille ulottuvaa talouselämän toimijoiden valtapolitiikkaa sekä feminismiä, sovinismia ja tasa-arvokysymyksiä ”yksityinen on poliittista” –hengessä sitäkin enemmän. Ideaaliajattelu Ruotsista tasa-arvoisena kansankotina sai kyytiä: yläluokka ja eliitti (joihin nimenomaan synnytään) ja suljetut herrainklubit pitävät kuitenkin viime kädessä valtaa. Yhteiskuntaluokattomuus ja tasa-arvo ovat totta vain poliitikkojen juhlapuheissa. Larssonin kirja tuntui erityisen ajankohtaiselta nyt kun pörssimeklarit ja investointipankkiirit ovat luotsanneet maailmantalouden kiville ja nyt kun Suomessa talouselämän ja poliitikkojen osto- ja myyntiliike pimeine lahjusrahoineen on alkanut tulla päivänvaloon.