Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia. Wsoy (2005).

Share |

Maanantai 3.8.2009 klo 10:11 - VN


miehet_jotka_vihaavat.jpgHarvinaisen poliittinen kirja! Huomasi, että Stieg Larsson oli eläessään yhteiskunnallisesti aktiivinen ja kirjan päähenkilössä Mikael Blomqvistissa oli varmaan paljon hänen omakuvaansa. Mitään puoluepolitiikkaa ei kirjan sivuilta löytynyt, mutta kaikille yhteiskunnan tasoille ulottuvaa talouselämän toimijoiden valtapolitiikkaa sekä feminismiä, sovinismia ja tasa-arvokysymyksiä ”yksityinen on poliittista” –hengessä sitäkin enemmän. Ideaaliajattelu Ruotsista tasa-arvoisena kansankotina sai kyytiä: yläluokka ja eliitti (joihin nimenomaan synnytään) ja suljetut herrainklubit pitävät kuitenkin viime kädessä valtaa. Yhteiskuntaluokattomuus ja tasa-arvo ovat totta vain poliitikkojen juhlapuheissa. Larssonin kirja tuntui erityisen ajankohtaiselta nyt kun pörssimeklarit ja investointipankkiirit ovat luotsanneet maailmantalouden kiville ja nyt kun Suomessa talouselämän ja poliitikkojen osto- ja myyntiliike pimeine lahjusrahoineen on alkanut tulla päivänvaloon.

Luin Larssonin kirjan viikossa, rippileirin vapaahetkinäni. Kirja vei siis mukanaan, selvähän se. Teksti oli sujuvaa, luettavaa ja helppoa. Tunsi olevansa mukana Hedebyn arjessa pohtimassa 60-luvun murhamysteeriä Vangerien asuttamalla kotikadulla. Ensimmäiset 400 sivua mentiin rauhallisesti eteenpäin, uskottavuus säilyi ja tunnelma oli käsin kosketeltava. Mikaelin suurella työllä aikaansaamat pikkuruiset edistysaskeleet tutkimuksissaan tuntuivat kiehtovilta. Seuraavien 50 sivun aikana vauhti kiihtyi, muttei vielä liiaksi. Mutta sen jälkeen alkoi hengästyttää. En olisi kaivannut lainkaan tuota lopun turbovauhtia! Asiat alkoivat selvitä liian yhtäkkiä, vauhti kiihtyi ja kiihtyi, meno oli todella rajua. Lukija ei päässyt enää syvällisesti mukaan päähenkilöiden pään sisään. Loppukiihdytys tapahtui siis ikävä kyllä uskottavuuden ja tunnelman kustannuksella. En pitänyt myöskään siitä, että Mikaelin maaninen kirjoitusvaihe (lähes puoli vuotta) kuitattiin ja kuvattiin lyhyesti sähköpostikirjeenvaihdon avulla.  

Lisbeth Salander oli ristiriitainen henkilö. Pientä uskottavuusongelmaa hänessä minusta oli, mutta Lisbeth oli henkilönä todella haastava kuvattava eli tehtävän vaikeuteen nähden Larsson onnistui sittenkin hyvin.

Miten hakkeroidaan tai huijataan tyhjiksi Sveitsin pankeissa olevat clearing-tilit? Tätä Larsson kuvasi aika yksityiskohtaisesti, mutta minua nämä kirjan kohdat häiritsivät ja harmittivat, koska en voinut olla takertumatta ajatukseen ’noinko se oikeasti olisi muka onnistunut?’. En usko. Tarkoitus oli ehkä tiputtaa kaltaiseni tavallinen it-tumpelo kärryiltä pienellä taiteilijan vapaudella laaditulla selostuksen tyngällä. Lopputulemana oli kuitenkin räikeä uskottavuusongelma.

Kritiikistäni huolimatta kirjan huikeat myyntiluvut ja kulttimaine ovat täysin ansaittuja. Itsekin odotan jo posket hehkuen pääsyä jatko-osan kimppuun.

Avainsanat: Stieg Larsson, Miehet jotka vihaavat naisia


Kommentit

20.8.2009 12:14  Suska Jyllinmaa

Olen samaa mieltä kanssasi uskottavuusongelmasta yleisesti, mutta itse asiassa en vielä sitä niinkään huomannut ykkösosan kohdalla, vaan kakkoskirjan lopulla multa meni usko lähes lopullisesti (uskon että tulet huomaamaan, mitä tarkoitan). Kolmas osa pelasti paljon. Todettakoon myös, että kaikki osat menivät aika vauhdilla, on ne niin koukuttavia!

Mitä tulee yksityiskohtiin ja vauhdin kiihtymiseen tarinassa, niin olen (tässä viime aikoina vain dekkareita luettuani) huomannut, että aina tulee jonkinlainen pieni pettymys, kun satoja sivuja käydään läpi yksityiskohtia ja tarkkoja pieniä sivujuonteita ja sitten vähitellen tai yhtäkkiä tahti kiihtyy ja ratkaisu on siinä - ja kirja loppuu. Onko se kenties tämän lajityypin ongelma? Eli kun pitää vähitellen rakentaa tarinaa ja ylläpitää jännitystä ja kun taitava kirjoittaja siinä onnistuu, niin ratkaisu ei koskaan voi olla enää niin suuri kuin matkan varrella kertyneet odotukset?

Odotan innolla, mitä toteat kahdesta seuraavasta kirjasta. En halua paljastaa, mitä niissä tapahtuu, mutta pidin toista kirjaa sarjan huonoimpana. Ykkönen on ehkä sittenkin edelleen paras.

Olen ymmärtänyt, että sarja jäi kesken kirjailijan menehtymisen takia, ja sellainen olo jäikin lukijalle kolmannen osan päätyttyä.

Käytän myös tilaisuuden hyväkseni ja mainostan suosikkidekkaristini Åke Edwardsonin Erik Winter -sarjaa (10 osaa) kaikille jännityksen ystäville.

21.8.2009 19:47  VN

Moi Suska,
Kiitos kommentista!
Olisi hienoa lukea analyysisi jostain Erik Winter-sarjan kirjasta! Julkaisen sen varmasti sivuillani, jos annat luvan.

12.9.2009 17:05  Suska Jyllinmaa

Moikka!

Luin juuri Winter-sarjaan löyhästi kuuluvan Winterland-novellikokoelman, joka oli sarjaa lukiessani jäänyt lukematta. Se oli - ainakin muistini mukaan - rankempaa luettavaa kuin muut kirjat, joissa on paljon muutakin kuin vaan murhaamista. Novellit olit tiivistetty niin tehokkaasti, että niiden lukemisesta jäi suoraan sanottuna jopa vähän paha olo. Vai olenko sitten jostain syystä näin syksyn kynnyksellä herkempi, en tiedä. Joka tapauksessa, eivät jättäneet kylmäksi minua!

Mitä tulee muihin sarjan kirjoihin, niin täytyy varmaan lukea ne uusiksi, koska kummasti vuodessa unohtaa! Viimeisen osan sarjasta luin vielä ruotsiksi, kun oli niin kiire saada tietää, mitä tapahtuu. Juuri keskustelin yhden kaverini kanssa, joka myös fanittaa Winteriä, että hänkään ei enää muista aiempien kirjojen tapahtumia kunnolla, vaikka on lukenut ihan lähiaikoina ne!

T. Suska


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini