Cesare Pavese: Kuu ja kokkotulet. Wsoy (1950).

Tiistai 9.2.2010 klo 22.36 - VN

kuu_ja_kokkotulet.jpgHarvoin olen lukenut yhtä tasapainoisen ja taidokkaan romaanin! Monta eri kerronnan tasoa oli ikään kuin sulatettu yhdeksi kauniisti soljuvaksi tekstiainekseksi, hehkuvan notkeaksi sanavirraksi.

Kuussa ja kokkotulissa jokainen virke, lause ja jokainen yksittäinen sanakin on juuri oikealla paikallaan. Kaikki teemat ja aikatasot maalataan alituisesti näkyviin, ne ovat läsnä jokaisessa lauseessa, limittäin lomittain ja yhteen liuenneina.

Kuu ja kokkotulet yhdistelee teemoja. Syvä kotiseuturakkaus sekä luonnon ja yksinkertaisen ihmiselon kauneus ovat Paveselle tärkeitä, mutta tämän romanttisen, suorastaan myyttisesti kuvatun aineksen rinnalla ja seassa kulkee realistinen ja kärkevä yhteiskuntakritiikki höystettynä pessimistisellä elämän tarkkaamisella. Ihmiskuvaus on kaunistelemattoman rehellistä mutta silti samaan aikaan lämmintä ja humaanin ymmärtävää.

Ajallisesti kirjassa on myös hyvin monta tasoa. Jokaisella henkilöllä kuvattavat aikatasot vaihtelevat. Esimerkiksi päähenkilössä yhdistyvät jatkuvasti lapsuus, nuoruus, vuodet Amerikassa ja paluu keski-iässä kotiseudulle. Hänen ystävällään Nutolla taasen sodan värittämä lähimenneisyys ja tulevaisuus kotikylässä. En muista toista kirjaa, jossa näin totaalisella tavalla on osattu kirjallisesti kuvata, kuinka ihmisen kaikki elämänvaiheet ovat jatkuvasti hänessä läsnä.

Luonnon kuvaus oli omaperäistä, vailla fraaseja. Luonto oli jotain pyhää, se oli osa kaikkea.

Kuun ja kokkotulien perusteella Cesare Pavese on ilman muuta yksi Italian 1900-luvun lahjakkaimmista kirjailijoista. Traagisen elämän viimeiseksi jäänyt teos yltää tasolle, jossa ei hirveää tungosta ole.       

Kun kirjallisen tuotoksen tasoa on näin paljon tässä kehuttu, niin täydet pisteet täytynee antaa myös kirjan suomentajalle Jorma Kaparille.

 

1 kommentti . Avainsanat: Cesare Pavese, Kuu ja kokkotulet