Pentti Haanpää: Isännät ja isäntien varjot. Otava (1935).

Sunnuntai 19.7.2009 klo 17.59 - VN

Tässäpä oikea menneen ajan maatalous-Suomen synkän värinen macho-kuvaus! Haanpään maailma tapaa olla miehinen ja tämänkin kirjan loppuratkaisua on helppo halutessaan pitää jopa sovinistisena. Surullinen se joka tapauksessa on, mutta ehkä myös - kolmannen lukukerran jälkeen - jollain tapaa looginenkin.

Isännässä ja isäntien varjoissa kättä puristetaan taskussa nyrkkiin rystyset valkoisina, herraviha kiehuu, jupistaan, purnataan, kirotaan. Maineen menetys ja miehinen ylpeys ovat tässäkin kirjassa keskiössä. Ja nimenomaan miehisyys on tällä kertaa jopa häiritsevän korostetusti riippuvainen tavaran ja rahan omistamisesta. Vanha talonpoikainen elämänmuoto natisee liitoksissaan, maailmantalouden uudet tuulet ja myrskyt tuntuvat vievän mennessään talot, talonpojat ja maaseudun kaikkinensa. 1930-luvun pula-aika näyttäytyy kuin EU-jäsenyyden ja globaalin kilpailun ahtaalle laittama suomalainen nyky-maaseutu. Liikemiehet ja kulkurijätkät jatkavat omassa elämän piirissään maajussien aloittamaa macho-ilotulitusta. Naiset ovat vain välineitä, mutta toisaalta Jopi Herneinen jos kuka vaimonsa ratkaisevan arvon kirjan sivuilla tulee tunnustaneeksi. Pappi on yksisilmäinen kuovi, kuin Tuntemattoman Lammio liperit kaulassa ja pienet sarvet kiharan otsatukan alla piilossa.

Pidin elävästä ajankuvasta, yhteiskunnan eri piirit saivat äänensä kuuluviin. Parasta oli tietenkin Pentti Haanpään kielitaituruus. Haanpään suomi nousee omaan harvalukuiseen kastiinsa. Rikasta, rytmi ja kauneus kohdallaan, jätkän rehevää ja monipolvista puhetta ja tekstiä parhaimmillaan. Tällaista tekstiä on luettava erityisen hitaasti, matusteltava sana sanalta.

Gabriel Carcia Marquez: Kukapa everstille kirjoittaisi. Wsoy (1963).

Keskiviikko 15.7.2009 klo 23.17 - VN

Kirja on varmasti yhteiskuntakriittinenkin, kuten suomentaja Pentti Saaritsa tuntuu painottavan alkupuheenvuorossaan. Arpajaisiin on Kolumbiassa enempi luottaminen kuin maan eläkejärjestelmän oikeudenmukaisuuteen, on Saaritsalta hyvin muotoiltu ja oivallettu.

Minulle kirjan pääteema on kuitenkin ylpeys. Ylpeys nimenomaan käsitettynä sellaisella tavalla, kuin se vaikkapa Jenkeissä positiivisesti käsitetään: Ylpeä ihminen on arvostettava ihminen, koska hän ei pyydä apua taloudellisiin ongelmiinsa tai ruikuta ulkopuolisille nälästä saati rahapulastaan. Asuessani Yhdysvalloissa monet kehuivat minulle lapsuudessaan tuntemiaan suomalaisia ihailua äänessään ’Good, PROUD people’.

Eversti haluaa viimeiseen asti pitää kulissia pystyssä. Avun pyytäminen, tavaroiden myyminen, kukon elätys ja myymisen vaikeus, kuumeiset käynnit postitoimistossa jne kertovat tragikoomisesta ylpeydestä. Myös vaimo saa moitteet kun kävi kaupittelemassa tavaroita liian näkyvästi ja liian laajoissa piireissä.

Eikö kukko ole tässä miehisyyden, miehisen ylpeyden symboli myös? Sen myyminen on siksikin niin vaikeaa!

Mietin, onko kirjan toinen tärkeä teema toivo. Eläkkeen odottaminen vuosikausia ja periksi antamattomuus puhuvat sen puolesta. Hauska yksityiskohta on se, että ulospäin toivolle, toivolle oikeudenmukaisuudesta, naureskellaan kyynisesti. Me olemme jo liian isoja miehiä odottamaan messiasta, puhelevat eversti ja lääkäri. Mutta kukko ja tammikuu muuttuvat kuitenkin yhä selvemmin toiveikkaaksi ihmeen odotukseksi, messiaaksi. Niin, vai onko toivo sittenkään kovin tärkeä teema, ehkä toivon ja sitkeyden perimmäinen syy on sekin lopulta yksin ylpeys?     

Kukapa everstille kirjottaisi on laadukas kirja, josta on helppo pitää. Marques on totutusti hyvä kertoja, vaihteleva, humoristinen, tunnelman ja intensiteetin säilyttävä, rehevän groteski. Kirjan loppukin, paitsi että todistaa omalta osaltaan everstin ylpeästä luonteenlaadusta, jää kursailemattomuudessaan mieleen…