Kamelianainen ja La Traviata

Lauantai 4.7.2020 - Ville Niittynen

La-Traviata-ja-matadoori-264x290.jpgGiuseppe Verdin La Traviata-ooppera perustuu Alexandre Dumas nuoremman romaaniin Kamelianainen. Niin oopperassa kuin romaanissakin kyse on pohjimmiltaan kurtisaanin/prostituoidun mahdollisuudesta rakkauteen ja onneen. Jos tekee rakkaudestaan kevytmielistä kauppatavaraa, niin kadottaako ikiajoiksi mahdollisuuden aitoon rakkauteen?

Päähenkilö Violetta, saa joka tapauksessa mahdollisuuden. Hänen tielleen osuu nuori idealisti, Alfredo, joka ei piittaa rakkaansa tahratusta menneisyydestä. Myös Violetta on toiveikas, hän on jo jonkin aikaan kaivannut elämänmuutosta ja oikeaa rakkautta, ja uskoo sen vihdoin koittavan.

Ympäröivä yhteiskunta asettaa kuitenkin esteitä. Alfredon perhe puuttuu peliin. Alfredon isä, Giorgio, oppii kyllä pian, että kyse on aidosta rakkaudesta ja että Violetta on pohjimmiltaan ihan kelpo tyttö. Siitä huolimatta hän ei kuitenkaan halua suhteen jatkuvan. Perheen ja Alfredon maine – ja sitä kautta tulevaisuus – ovat vaakalaudalla. Käytännössä tämä näkyisi esimerkiksi siinä, että Alfredon siskon avioliittohankkeet ensiluokkaisen sulhasen kanssa kariutuisivat perheen tuhotun maineen myötä.

Violetta antaa periksi. Hän jättää Alfredon ja hylkää onnellisen tulevaisuuden tämän kanssa. Giorgio-isä onnistuu vakuuttamaan Violettan, että tekemällä näin Violetta pelastaa Alfredon ja tämän perheen. Alfredo tietysti suuttuu ja katkeroituu, semminkin kun hänelle ei kerrota sitä oikeaa syytä, miksi Violetta lähtee ja palaa vanhaan elämäntyyliinsä.

Violettan horjuva terveys luo tarinaan alusta alkaen synkän sävyn. Lopussa ollaan jo hänen kuolinvuoteellaan. Alfredo ja Giorgio tulevat tekemään sovintoa ja olemaan Violettan tukena. Romaanin loppu on vielä asteen verran synkempi kuin oopperaversion. Siinä Alfredo ei ehdi kuolinvuoteelle lainkaan. Sen sijaan hän kaivatuttaa Violettan ruumiin ylös haudasta tarkistaakseen, että tämä on oikeasti kuollut eikä vain karannut hänen luotaan. Varmistuttuaan asiasta hän vajoaa pitkäksi aikaa mielisairauden syövereihin.

Toinen suuri eroavaisuus oopperan ja romaanin välillä on rahan rooli. Oopperassa taloudellisilla seikoilla ei ole keskeistä roolia. Alfredon perheen maine on pääasia. Romaanissa raha-asiat ja se ylellinen elintaso, johon Violetta on tottunut, sekoittavat jatkuvasti jo muutenkin sekaista pakkaa. Alfredo potee aidosti pelkoa, ettei pysty tarjoamaan Violettalle sitä, mitä tälle pitäisi tarjota; Violetta tietää tämän ja pelkää sen uuvuttavan Alfredon ja sammuttavan rakkauden. Molemmat rakastavaiset järjestelevät tahoillaan raha-asioita salassa toisen hyväksi, mikä vain tosiasiassa lisää esteitä heidän onnensa toteutumiselle. Oikeastaan juuri monimutkaiset taloudelliset laskelmat estävät rakastavaisia täysillä heittäytymästä kohti rakkaudentäyteistä tulevaisuutta. La Traviatassa tällaisia mutkia on oiottu.

Savonlinnan tämän kesäinen (2013) La Traviata oli tuotu nykyaikaan. Nopeasti ajatellen se tuntuu hyvältä idealta. Nykyaikaanhan kuuluu noin muutenkin se, että kaikki on kaupan. Mutta yli 150-vuotias libretto ei kuitenkaan ihan kanna nykypäivään asti. Perheiden maineet eivät enää kärsi, jos joku sisarusparvesta rakastuu renttuun. Aika on paljon yksilökeskeisempää ja jokainen vastaa vain omista asioistaan. Ja kuinka moni kuuntelee enää nykypäivänä näin kuuliaisesti isäänsä/appiukko-kandidaattiaan silloin, kun oma henkilökohtainen rakkauselämä on kyseessä? En ole enää vuosiin käynyt diskoissa, mutta ei siellä ainakaan kymmenen vuotta sitten ollut matadoreja ja povaavia mustalaisia. Kenellä on nykyaikana palvelijoita ja mistä nykyään löytää kotikäyntejä tekeviä lääkäreitä?

Mutta mitäpä näistä epäloogisuuksista. Verdin musiikki on kaunista, vaikka yritys tuoda sitä nykyajan lavasteisiin ontuisikin. Ja Savonlinnan oopperajuhlat on Suomen kesän parasta antia. Kyse on niin toimivasta kulttuurin kokonaispaketista, ettei vastaavaa tahdo löytää.

Vielä vinkki ensi kesää varten: jollei vielä ole lukenut, niin lämpimästi voi Oopperajuhlille aikovalle suositella Joel Lehtosen upeaa romaania Kerran kesällä. Pääsee hienosti Savonlinna-fiiliksiin jo valmiiksi. Tänä vuonna Olavinlinnassa esitettiin kantaesityksenä Timo-Juhani Kyllösen Norppaooppera. Kuinka hienon oopperan Kerran kesällä –teoksen pohjalta saisikaan?! Olisi viimeisen päälle aidoissa kulisseissa! Savonlinnan oman pojan Joel Lehtosen elämästä puolestaan saisi sellaisen libreton, että monet kuulut klassikot tuntuisivat sen rinnalla tylsiltä ja epädramaattisilta.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Lifestylejulkaisu Umamin sivuilla heinäkuussa 2013 Savonlinnan Oopperajuhlien ooppera-arviona La Traviata oopperasta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: La Traviata, Verdi, Savonlinnan Oopperajuhlat, kurtisaani, ooppera-arvio, Kamelianainen

Giuseppe Verdi ja ihmeellinen Egypti

Torstai 2.7.2020 - Ville Niittynen

aida_tanssikohtaus.jpgYle Teemalla on tänä kesänä (2012) seurattu brittiläisen siirtomaaimperiumin kiintoisia vaiheita. Dokumenttisarja on brittien itsensä tekemä, mutta esittelee kiitettävästi myös siirtomaavallan synkkää puolta. Toisaalta sarjaa katsoessa ei ole voinut välttyä tekemästä rinnastuksia siirtomaaisäntien julmuuksien ja niiden julmuuksien välillä, joiden tekijät tänä päivänä ovat tuomiolla Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa.

Siirtomaa-aika toi mukanaan toki myös hyvää. Monella saralla. Savonlinnan oopperajuhlilla pääsee tänä vuonna nauttimaan ehkä siitä kauneimmasta siirtomaavallan kypsyttämästä hedelmästä: Verdin oopperasta Aida.

Aidan historia alkaa siirtomaa-ajan valtasuonen, Suezin kanavan, rakentamisesta. Kanavan rakentaminen oli suur-urakka mutta sen ansiosta päästiin nopeasti Euroopasta Aasiaan purjehtimatta pitkää mutkaa Afrikan eteläkärjen kautta. Näin maailma kutistui ja ihmisten sekä kulttuurien kohtaaminen harppasi isosti eteenpäin.

Kanava sai aikaan varsinaisen Egypti-buumin Euroopassa. Matkailijoita riitti pyramidien maahan ihan uudella tavalla, ja ennen kaikkea strategisesti tärkeä väylä edellytti paikan päälle lähetettäväksi erilaisia virkamiehiä, sotilaita ja liikemiehiä. Pelkät Egyptin tarjoamat palvelut eivät näille ihmisille riittäneet, vaan samana vuonna kanavan valmistumisen kanssa avattiin Kairon upouusi oopperatalo. Näin Egyptikin pääsi osalliseksi yhdestä länsimaisen kulttuurin upeimmasta ilmiöstä ja instituutiosta – oopperasta.

Egyptin hallitsija, länsimaiden nukkehallitsijaksikin kutsuttu Ismail Pasha, ihastui uuteen oopperataloon ja siellä hänelle avautuneeseen uuteen maailmaan, musiikin maailmaan. Pasha osoittautui myös hyväksi mesenaatiksi oopperataiteelle. Hän päätti tilata Kairon oopperataloon oman oopperateoksen, ja säveltäjäksi kelpasi vain sen hetken ykkösnimi, Italian kansallissäveltäjä ja elävä legenda: Giuseppe Verdi (1813-1901).

Tilausoopperan aihe otettiin luonnollisesti Egyptin omasta mahtavasta historiasta, faaraoiden ajasta. Aidan juonessa on kyse – kuinkas muuten – kolmiodraamasta. Osapuolina ovat faaraon tytär prinsessa Amneris, faaron sotapäällikkö Radames sekä hovissa orjattarena elävä etiopilainen Aida. He kaikki joutuvat valintojen eteen: rakkaus vai isänmaan rakkaus?

Verdille maksettiin ruhtinaallisesti, ja hän paneutui työhönsä sen mukaisella pedanttisuudella. Muinais-Egyptiä tutkiva historiantutkimus, egyptologia, oli tuohon aikoihin jo varsin kehittynyttä tiedettä. Aidan librettoa laatineessa tiimissä myös egyptologien ammattikunnalla oli oma vahva edustuksensa. Vaikka kyse on tietenkin taideteoksesta taiteilijan ottamine vapauksineen, niin Aidan monet historiallisesti todet yksityiskohdat ja autenttiset piirteet ovat osaltaan olleet nostamassa sitä yhä ylemmäs oopperateosten joukossa.

Savonlinnan tämänvuotinen Aida haluttiin tehdä alkuperäistä eli säveltäjän versiota kunnioittaen. Siihen ei ole yritetty liittää mitään viittauksia nykypäivään, vaikka se olisi ollut hyvinkin helppoa. Egyptissähän on viimeisen vuoden sisällä tapahtunut verinen vallankumous, vallanpitäjiä on tuomittu oikeudessa ja lisäksi vielä sotilaat ja papit ovat näytelleet aktiivista osaa näissä kuohuvissa tapahtumissa. Yhtymäkohtia Aidaan olisi siis toden totta löytynyt. Tämän lisäksi myös etiopialaisille ja näitä lähellä olevilla kopti-kristityillä on yhä Egyptissä suuri merkitys, kun maa ja sen uusi yhteiskunta hakevat muotoaan.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 200 vuotta Giuseppe Verdin syntymästä. Verdi merkitsee italialaisille jotain samaa kuin Sibelius suomalaisille. Ehkä enemmänkin. Ja jos on Aida arabikevään jäljiltä ajankohtainen, niin sitä on Verdikin. Uus-isänmaallisuus nostaa nimittäin päätään Italiassa ja jälleen kerran näiden tuntojen tulkiksi on valikoitunut Giuseppe Verdi. Monet italialaiset tuntevat maansa tätä nykyä häväistyksi. Talouskriisi aikaansaa näköalattomuutta ja vihaa. Mitä erilaisimmat varkaat, kuka missäkin valepuvussa, ovat viime vuosikymmenet saaneet ryöstää ja turmella kaunista Italiaa. Kyynisemmänkin italialaisen saattaa siksi tätä nykyä kuulla kaihoisasti hyräilevän Verdin Nabucco-oopperan ihmeellisen kaunista aariaa ”Va, pensiero”.

”O mia patria, sì bella e perduta, o remembranza, sì cara e fatal”

”Oi isänmaatani, niin kaunista ja häväistyä, oi muistoa, niin ihanaa ja ahdistavaa”

Kirjoitus on julkaistu alunperin Lifestylejulkaisu Umamin sivuilla heinäkuussa 2012 Savonlinnan Oopperajuhlien ooppera-arviona Aida oopperasta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ooppera-arvio, Savonlinnan Oopperajuhlat, Aida, Verdi, Egypti

Runeberg ammensi monipuolisesti eri kulttuureista

Sunnuntai 28.6.2020 - Ville Niittynen

Ville_toimistoIsänmaallisuus on herkkä asia. Kovin helposti oman maan ja kansan merkityksen korostaminen tehdään ihmisyyden ja totuuden kustannuksella vierasta ja toiseutta samalla ikävästi ylenkatsoen. Moinen tympeä isänmaallisuus tuntuu Suomessa viime aikoina lisääntyneen. Siksi tänä Runebergin päivänä kannattaa tarkastella sitä, kuinka kansainvälistä kansallisrunoilijamme tuotanto pohjimmiltaan olikaan.


Ihmeellinen Kreikka


Antiikin Kreikka oli Runebergille kuin toinen kotikenttä. Yliopistossa hän keskittyi ihailemaansa Kreikan muinaiseen kirjallisuuteen; sen viisauteen ja kauneuteen, sen yleismaailmalliseen sanomaan. Teoksissaan hän palasi jatkuvasti Antiikin ja kristinuskon yhtäläisyyksiin, mutta myös niiden väliseen keskinäiseen jännitteeseen. Runebergin Hirvenhiihtäjässä puolestaan yhdistyi supisuomalainen aihe antiikin Kreikan runomittaan eli heksametriin.  


Serbialaiset kansanrunot


Alle kolmekymppisenä nuori nero etsi itselleen omannäköistänsä runollista ilmaisumuotoa. Paljon korkeatasoista taidetta oli jo tullut luotua, mutta se jokin tuntui vielä puuttuvan. Kuinka ollakaan Runeberg sai huonetoveriltaan luettavaksi saksankielelle käännetyn serbialaisia kansanrunoja sisältäneen kirjan. Uusi kokemus oli kuin mielen sisäinen, keväinen jäiden lähtö. Kun kaikkeen Runebergin sisällä jo olleeseen sekoittui vielä serbialaisesta kansanrunoudesta ammennettu ainesosa, löysi hän oman omintakeisen tyylinsä.


Saksalaiset filosofit ja Skotlannin karut ylämaat


Suomalaisuuden ideaan on kuulunut lähes sen alusta asti ajatus omasta valtiosta. Valtio on meillä lähes pyhä asia, suure jolle moni asia on alisteinen. Valtion korottaminen oli Runebergin aikaan nostettu ihan uudelle tasolle Saksassa. Runebergin pikkuserkku, lanko ja yliopistoaikainen opettaja J.J.Tengström oli mies, joka toi hegeliläisen filosofian Saksasta Suomeen. Runoilija ystävineen imi sienen lailla itseensä tämän valtion merkitystä korostaneen filosofian. Myös toinen saksalainen filosofi, Johann Herder, vaikutti heihin. Herder puolestaan ihannoi kansanrunoutta ja sai Suomesta paljon opetuslapsia: Lönnrot kokosi Kalevalan ja Runeberg julkaisi innokkaasti Kalevalan ruotsinnoksia sanomalehdessään.
Kansanrunouden ja siihen kuuluvan kansallisen historian esiin nostaminen oli muodissa Saksan lisäksi muuallakin Euroopassa. Runebergiin vaikutti erityisen paljon skottilainen Walter Scott. Karu luonto ja köyhän kansan moraalinen esikuvallisuus olivat teemoja, joista kirjoittamiseen Runeberg sai vahvoja vaikutteita Scottilta.  


Ruotsin viikingit


Runeberg seurasi intohimoisesti kaikkea sitä, mitä Ruotsin kulttuuripiireissä tapahtui. Elettiin Ruotsin runouden kultakautta ja kiintoisia kirjallisuusdebatteja oli jatkuvasti käynnissä. Ruusuissa ja risuissa ei säästelty. Runebergin teos Kuningas Fjalar on esimerkki Runebergin omaperäisyyden yhdistymisestä ruotsalaisiin vaikutteisiin. Kun Ruotsissa viikingeistä sepitettyä runoutta pidettiin 1840-luvulla jo vanhanaikaisena, julkaisi Runeberg yllättäen vuonna 1844 tämän genren ylittämättömän mestariteoksen. Tosin myös Fjalarissa olivat antiikin perintö ja kristilliset teemat läsnä vähintään rivien välissä.  


Kulttuurien kohtaamisen arvo


Usein korkeatasoisin taide syntyy tilanteista, joissa erilaiset kulttuurit ja ihmiset pääsevät vuorovaikutukseen. Kun taiteilijan sisimmässä yhdistyvät henkilökohtaisesti koettu ja toisaalta yleisesti ajateltu, oma ja vieras, tuttu ja kiehtovan tuntematon, syntyy siitä uutta ja arvokasta. Suomalaisuus, suomenruotsalaisuus ja eurooppalaisuus jalostuivat Runebergin luomistyössä suureksi taiteeksi. Runebergin perintöä on vuosien saatossa toisinaan hyväksikäytetty myös tympeän isänmaallisuuden asian ajamiseen. Tänä Runebergin päivänä kannattaa etsiä kirjahyllystä tai netistä runo Kuoleva soturi. Pasifismissaan se on Remarquen, Hemingway, Linnan tai Rintalan tasoa. Se on esimerkki sellaisesta annista, jota kansallisrunoilijaltamme kannattaa ammentaa vuonna 2016.

Alio-kirjoitus on julkaistu alunperin 5.2.2016 Turun Sanomissa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: isänmaallisuus, kansaivälisyys, antiikin kreikka, kansanrunot, filosofia, Herder, eurooppalaisuus

Mysteeri nimeltä Runeberg

Lauantai 27.6.2020 - Ville Niittynen

Ville_toimistoJärkäleestä on vaikeaa tehdä pientä sievää pakettia. Viimeisten 150 vuoden aikana on Johan Ludvig Runebergiä tutkittu paljon. Yksinkertaisia kiteytyksiä hänestä ja hänen tuotannostaan ei ole kuitenkaan ollut helppo tehdä.


Runeberg on vaikea pala tutkijalle. Häneltä tuntuu löytyvän sopivia tekstejä moneen lähtöön ja mitä erilaisimpien tulkintojen tueksi. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että hänen omat ajatuksensa olisivat elämän varrella paljoa muuttuneet. Päinvastoin, on suorastaan hämmästyttävää, kuinka lähes kaikki kypsän iän runoaiheet taustaideoineen löytyvät jo Runebergin varhaistuotannosta.


Tulkinta-avaimeksi, jota käyttämällä Runebergin tuotanto aukeaisi ja saisi selityksensä, on tarjottu ja nimetty monia: antiikin ihannointi, runoilijan tehtävä toimia maailman merkityksen luojana ja paljastajana, isänmaallisuus, kuoleman pelko, valistusaatteet, romantiikan aatteet, oman isä-suhteen työstäminen, kristinusko, rakkaus luontoon jne. Yksikään näistä avaimista ei kuitenkaan avaa ovea koko tuotannon tai elämänkaaren ymmärtämiseen. Avaimia tarvitaan useampia.


Ken haluaa painottaa Runebergiä liberaalin vapausihanteen kannattajana, löytää siihen materiaalia: satiireja valtaapitävistä, karkotusuhkaa Siperiaan, yliopiston johdon epäluuloa liian radikaalina pidettyä runoilijaa kohtaan tahi levottoman nuorison esikuvaksi nousemista. Ja toisaalta, ken haluaa esittää Runebergin konservatiivisen eliitin ja poliittisen johdon myötäkarvaisena suosikkina, lähes tsaarin ja Venäjän hännystelijänä, löytää siihenkin hänen tuotannostaan ja kirjallisesta jäämistöstään sopivia tekstejä.


Runeberg-tulkinnat ovat tietenkin vaihdelleet myös eri vuosikymmenien mukaan.
Maan kielivähemmistöä edustava kansallisrunoilija on jo sinänsä paradoksaali ilmiö. Ei olekaan ihme, että aina kun Suomessa on käyty kieliriitoja, on Runeberg muodostunut suomenkielisille ongelmalliseksi. He ovat joutuneet miettimään, tohtiiko sitä ihan oikeasti hyökätä Maamme laulun ja Porilaisten marssin kirjoittajaa vastaan, vaikka hän väärällä kielellä kirjoittikin.
Runeberg oli ensimmäisiä kansan kuvaajiamme. Ote on paikoin idealistinen, mutta oman aikansa mittapuun mukaan kuitenkin kovasti realistinen ja karhea. Tavalliset sotilaat, torpan tytöt, metsämiehet ja jopa laukkuryssät nostetaan positiivisessa valossa esiin. Lisäksi tiedetään, että toisen runokirjansa tuoton Runeberg lahjoitti katovuonna 1833 nälkäänäkevien avustuskassaan. Se oli omana aikanaan kova juttu. Toisaalta yhteiskunnalliset muutosvaatimukset sinänsä puuttuvat Runebergin tuotannosta, niiden puolesta hän ei aktiivisesti propagoinut, ja esikuvallisuutta ja jaloutta löytyy niin hänen kuvaamistaan säätyläisistä, aatelistosta, pappiloiden silmää tekevistä kuin maan isistäkin.    


Myös kristillisissä piireissä Runeberg on kiintoisan monisyinen tapaus. Hän oli papiksi vihitty ja pitkän virkauran tuomiokapitulissa tehnyt kirkollinen vallankäyttäjä, tuottelias virsirunoilija sekä valoisan kristinuskon tulkki ja sielunhoitaja. Herätyskristillisille piireille Runeberg on kuitenkin vaikea henkilö, joka jo varhain asettui näiden edustamaa ankaraa kristinuskon tulkintaa vastaan. Kirjallinen debatti, jota hän kävi vuodesta 1837 herännäispappi Lars Stenbäckiä vastaan, on kirkkohistoriassamme yhä vertaansa vailla.


1920- ja 30-luvuilla Runeberg jouti sotaisan nationalismin hyväksikäyttämäksi. Tämä siitä huolimatta, että Vänrikki Stoolin tarinoista olisi kyllä löytynyt kauniita esimerkkejä myös ihmisyyttä korostavalle sodanvastaiselle pasifismille. Vänrikki onkin hyvin monisyinen teos. Sinänsä Runeberg rinnastuu mielenkiintoisella tavalla esimerkiksi kenraali Adolf Ehrnroothiin: molemmat tunsivat tehtäväkseen unohdettujen ja arvostusta vaille jääneiden sotaveteraanien kunnian palauttamisen.


Klassikko puhuttelee kaikkina aikoina. Runebergin ja nykyajan välillä on lukuisia kiehtovia siteitä. Jakamattomasta ihmisarvosta hän voisi pitää meille tämän päivän suomalaisille monta arvokasta oppituntia, samoin ekumeniasta ja uskontojen välisestä dialogista. Luonnonsuojelun saralla hän oli puolestaan 150 vuotta aikaansa edellä.


Monikulttuurisuus oli Runebergille taiteen ja elämän luontainen lähtökohta. Palataan siksi vielä lopuksi kielikysymykseen. On ollut ikävää seurata, kuinka esimerkiksi Ylen uutistoimitus on viime aikoina käyttänyt pakkoruotsi-termiä. Suomi on pohjoismainen demokratia ja syntynyt valtiona pohjoismaisen vapauskäsitteen perustalle. Harvasta asiasta kannattaa näin itsenäisyyden juhlavuonna olla enemmän ylpeä. Siksi itse puhuisin mieluummin lahjaruotsista.

Kulttuuriessee on julkaistu alunperin Kotimaa-lehdessä 2.2.2017

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Runeberg, antiikki, romantiikka, filosofia, taiteet, kristinusko, luonto, kansallisrunoilija, herätysliike, monikulttuurisuus

Ympäristöteologiaa nyt ja romantiikan aikaan

Perjantai 26.6.2020 - Ville Niittynen

Kirkkoherra_Niittynen_62.jpgTuomas Hynynen avaa kiintoisasti kirkkomme reilun kahdenkymmenen vuoden ajan harjoittamaa ympäristöteologista ajattelua (Kotimaa 15.5.2020). Hän löytää siitä kaksi peruslinjausta kutsuen toista tilanhoitajaetiikaksi (”viljele ja varjele”) ja toista syväksi ekoteologiaksi, jossa korostuvat luomakunnan pelastuksen ja ihmisen pelastuksen yhteys sekä Kolmiyhteisen Jumalan läsnäolo luomakunnassaan.


On hyvä huomata, että nuo syvän ekoteologian ajatukset eivät ole uusia. Tässä kirjoituksessa keskitytään 1800-luvun alun romantiikan aikakauteen, mutta sinänsä varsinaiset alkujuuret löytyvät tietenkin jo Vanhan testamentin sivuilta.
1800-luvulla ei ollut vielä maailmanlaajuisia ympäristöongelmia, eikä globaali ilmastoromahdus uhannut ihmiskunnan olemassa oloa. Mutta tuhoava ahneus ja itsekkyys tunnistettiin synniksi ja paikallisesti tapahtuneita luonnon raiskauksia, kuten metsien totaalista parturointia kymmenien kilometrien säteellä rautaruukeista, paheksuttiin kristillisen uskon pohjalta. Erityisen ajankohtaisena nykyihmiselle näyttäytyy kuitenkin romantiikan periaatteellinen pohdinta luomakunnan arvosta.    

        
Romantiikan aikakautena keskusteltiin erityisen paljon Jumalan ja luonnon suhteesta. Kun aikaisempi valistus oli painottanut luonnon haltuun ottamista ja hyödyntämistä, niin vastapainoksi romantiikka korosti luonnon pyhyyttä ja mystisyyttä. Koska Jumala oli kaikkialla luomakunnassaan, se sai puun, kukan, sudenkorennon ja linnun säteilemään ympärilleen Hengen valoa.


Kristuksen ylösnousemus ja sovitus koskivat myös luomakuntaa. Ilman Kristusta kaikki olisi vain sielutonta, kuollutta ja hukkaan joutuvaa, mutta hänessä ja hänen ansiostaan luonto on pukeutunut ihanaan asuunsa. Raamattua lukiessaan ja ympärilleen katsoessaan kristitty havaitseekin kaikkialla Vapahtajan kauniin kukkaismaailman, sellaisen, jota tämä itse rakkaudellaan vaalii. Luonnolla on itseisarvoa, eikä se ole pelastuksesta osaton.
Kirkkomme ilmasto-ohjelmaan kirjattu ajatus, että luomakunta on pyhä, koska Jumala itse on läsnä kaikessa luodussa elämää antaen ja ylläpitäen, voisikin olla kenen tahansa 1800-luvun alkupuolen luonnonfilosofin tai runoilijan kynästä.


Hynysen tavoin myös 200 vuotta sitten pohdittiin, oliko tällaisessa ajattelussa kuitenkin kyse panteismistä. Eli siis luonnon palvonnasta, Jumalan ja maailman samaistamisesta, sen kieltämisestä, että Jumala on persoona. Tällainenhan olisi täyttänyt harhaoppisen panteismin tunnusmerkit.


Tämän itseensä kohdistuneen syytöksen, jolta eivät välttyneet suuret Goethen tapaiset runoilijat, eivätkä Hegelin ja Schellingin kaltaiset eturivin filosofit, romantiikan edustajat halusivat kiistää. Puolustuksekseen he kehittivät uuden käsitteen panenteismi. Kaikkeus ei ole Jumala, kuten panteistit väittivät, mutta Jumala on kaikessa. Tuolla en-kirjainten lisäyksellä keskelle panteismi-samaa haluttiin siis korostaa, että vaikka Jumala olikin persoona, yliluonnollinen ja luomakuntansa ulkopuolella oleva, niin Hän oli samanaikaisesti myös maailmassa.


Ja miksei olisi? Kysehän on hänen omasta luomuksestaan, hänen omasta maailmastaan, mistä avautuu esimerkiksi se tärkeä näköala, että kaikki tieteenalat tutkivat pohjimmiltaan Jumalaa. Hegel puolestaan piti erityisen vahingollisena, että usein kristinuskon piirissä viestittiin, kuinka Jumala on täysin ulkopuolinen maailmastaan, kuinka Hän ei olisi kiinnostunut sen kehityksestä tai että kristitty ei saisi tuntea maailmaa lainkaan kodikseen. Kodistaanhan ihminen pitää hyvää huolta, vaalii sitä.
Yksi ihmiskunnan ikuisuuskysymyksiä on, mikä on ihmisen oikea paikka Jumalan maailmassa. Sitä on pohdittu aina. Selvää on, että 2020-luvulla tuo pohdinta tulee entisestään korostumaan.


Ville Niittynen, kirkkoherra, valtiotieteiden tohtori, Kaarina

Kirjoitus on julkaistu alunperin Kotimaa-lehdessä 28.5.2020

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ympäristöteologia, ympäristöfilosofia, panteismi, kristinusko

Nopeasti lisää uskonnon opetusta kouluihin

Torstai 25.6.2020 - Ville Niittynen

Kirkkoherra_Niittynen_62.jpgJos joku oli ehtinyt luulla, että uskonnot ja uskonnollisuus ovat häviämässä, niin erehtyi. Vaikka länsimaissa maallistuminen onkin lisääntynyt, niin maailman mittakaavassa uskontojen merkitys on koko ajan vain kasvanut. Lisäksi aivan viime vuosina on ollut helppo havaita, että kristinusko ja Raamatun tulkinta ovat myös meillä koti-Suomessa palanneet taas ryminällä takaisin osaksi yhteiskunnallista keskustelua.   


Globaalit haasteet jäävät uskontolukutaidottomilta ratkaisematta

Maailmassa, jossa uskonnon merkitys kasvaa ja ihmisten globaali kanssakäyminen koko ajan tiivistyy, on tärkeää osata, tietää ja tuntea uskonnollisuuden ja uskontojen perusasiat. Ihmiskunta on ilmastoromahduksen uhatessa historiansa suurimpien haasteiden edessä. Noita haasteita joutuvat ratkaisemaan kristityt, muslimit, hindulaiset, buddhalaiset jne. yhdessä. Jos näissä tilanteissa tietämys kanssaihmisen uskonnon sisällöstä perustuu amerikkalaisiin elokuviin tai somesta löytyvään höpöhöpö-informaatioon, ovat eväät yhteistyön onnistumiselle olemattomat.


Toisaalta itselle vieraaseen uskontoon kohdistuva oppiminen on vaikeaa, jollei tunne omaa uskontoaan: sitä mihin on kastettu tai vähintään minkä kauttaaltaan marinoimassa kulttuurissa ja yhteiskunnassa elää. Suomalaisen yhteiskunnan onnistunut ymmärtäminen, muuttaminen ja kehittäminen eivät ole mahdollisia, jollei tunne omaa luterilaista kristinuskon tulkintaamme.
Ilmastoromahdus ei ole estettävissä ilman suuria yhteiskunnallisia, suorastaan systeemitason muutoksia. Ja mitä syvemmin ihmisyhteisöjen elämisen tapaa pitää muuttaa, sitä varmemmin uskontojen rooli tulee olemaan keskiössä. Uskonnossa on myös ainutlaatuista voimaa motivoida ihmistä muutokseen. Aivan pienenä konkreettisena esimerkkinä voi mainita vaikka Kaarinan seurakunnan aloittamat Paikka kaikelle -luopumisryhmät: mietitään yhdessä sitä, mikä on suhteemme tavaraan – mistä pystyisimme luopumaan ja miltä mikin luopuminen sisällämme tuntuu.


Turvallinen uskonnonopetus korostuu


Suomen tasolla tarkasteltuna tulee korostumaan sellaisen uskonnonopetuksen tarve, joka tapahtuu turvallisessa ympäristössä turvallisen aikuisen kanssa. Suomalainen, ympäri maailmaa ihailtu peruskoulu on erinomainen paikka oman uskonnon oppimiselle. Korkeatasoisen yliopistokoulutuksen teologiassa ja pedagogiikassa saanut opettaja on puolestaan lapsen ja nuoren kannalta ihanteellinen opastaja tärkeässä oppiaineessa.
Ihmisen uskonnollisuus ei katoa, vaikka koulun opetussuunnitelmasta uskonnon vähenisikin. Tyhjiö kyllä täyttyy. Fundamentalistiset uskonnolliset ääriryhmät ovat valmiina. Ja mitä vähemmän ihmisellä on kokemusta terveellä pohjalla olevasta, maltillisesta uskonnonopetuksesta, sitä helpommin hän lähtee mukaan erilaisiin yhteiskunnalle ja hänen omalle hyvinvoinnilleen haitallisiin uskontoihin ja lahkoihin.


Raamatun tulkitseminen on myös tehnyt paluun kotimaan politiikkaan. Uuskonservatiivisuus aatteena on nousussa ja usein siihen liittyy myös uskonnollisia teemoja. Tänä päivänä onkin entistä tärkeämpi muistaa, että kaikki Raamatun lukeminen on valikoivaa ja mitä poliittisempi agenda, sitä tarkoitushakuisemmalla tavalla sitä luetaan. Raamatuntulkintaan liittyvä vallankäyttö olisi hyvä tunnistaa ja miettiä, kuka sitä harjoittaa ja mihin sillä kulloinkin pyritään. Tässäkin kohden pätee se, että mitä vähemmän suomalaiset oikeasti tuntevat Raamattua, sitä helpommin jotkut voivat käyttää Raamattua haluamallaan tavalla.  
Pitkä matikka tai fysiikka eivät riitä ratkaisemaan maailman ja Suomen ongelmia. Muutostarpeet ovat syvemmällä kuin tekniikan osaamisessa; ne ovat ihmisen eettisissä valinnoissa ja moraalissa, ne ovat kyvyssä toimia yhdessä sekä valmiudessamme ymmärtää kanssaihmistä ja kohdata hänet ihmisenä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: uskonnonopetus, peruskoulu, sivistys, opetustoimi, uskonnot, yhteiskunta, kulttuuri

Oliko suurmies Jaakko Finno Kaarinasta?

Keskiviikko 24.6.2020 - Ville Niittynen

JS-messuvirret-1-705x1031.jpeg

Ensimmäisen suomenkielisen virsikirjan kokosi ja toimitti vuonna 1583 Jaakko Petrinpoika Finno. Hän kävi koulunsa ensin Turussa ja suuntasi sitten Saksanmaalle maisteriopintoihin. Siellä hän kirjautui Wittenbergin yliopistoon vuonna 1563 ja neljä vuotta myöhemmin vielä Rostockin yliopistoon. Jo pelkästään tältä pohjalta voi sanoa, että hänen opinnoissaan painottui uusi oppi eli luterilaisuus.


1560-luvulla käytiin 7-vuotinen sota, jossa Tanska, Puola ja Lyypekki yhdistivät voimansa Ruotsia vastaan. Tämän sodan vaikutukset Jaakko Finnon opiskeluvuosiin muodostuivat suorastaan dramaattisiksi. Hänet nimittäin vangittiin ja hän joutui pitkäksi ajaksi panttivankeuteen Lyypekkiin.


Päästyään vapaaksi hän palasi Turkuun ja sai nimityksen Turun katedraalikoulun rehtoriksi vuonna 1568. Kymmenen vuoden kuluttua hänet nimitettiin Maarian seurakunnan kirkkoherraksi ja vuonna 1583 hän julkaisi kolme erittäin tärkeää kirjaa: Sen Christillisen Opin Pää Cappalet eli Katekismus, Se Yxi Wähä Rucous kirja sekä jo mainittu Se Yxi Wähä Suomenkielinen Wirsikirja. Kirjat tuskin olivat samana vuonna tai muutenkaan samanaikaisesti laaditut, mutta ne painettiin kaikki yhdellä kertaa.


Näillä kirjoilla Finno oli monessa suhteessa tienraivaaja sekä todellinen suomalainen suurmies. Kuoleman edessä olemme kuitenkin kaikki tasa-arvoisia: Jaakko Finno menehtyi monen muun kaupunkilaisen mukana Turussa vuonna 1588 riehuneen ruttoepidemian uhrina ja haudattiin Tuomiokirkkoon.


Yllä on esitetty Finnon tiedetyt elämänvaiheet pähkinänkuoressa. Sinänsä hänen taustastaan tunnetaan yllättävän vähän. Toisinaan hänen on arveltu olevan talonpoikaista sukujuurta Uudeltamaalta, ehkä Pusulasta. Maamme eturivin sukututkijoiden tuottama tutkimus on kuitenkin viime vuosina kyseenalaistanut tämän teorian.


Sen sijaan on alettu pitämään todennäköisempänä, että Finno voisi olla kotoisin – Kaarinasta. Perusteluina on nostettu esiin seuraavanlaisia seikkoja. Toimiessaan katedraalikoulun rehtorina hänen virkatalokseen annettiin vuonna 1571 Kaarinan Ladjakosken talo. Vaikka hänellä oli myös kaupunkiasunto, niin lähes varmasti voidaan sanoa, että ainakin osan vuotta Finno asui noina vuosina Kaarinassa.


Kun Finno sitten vaihtoi työpaikkaa, niin hän jostain syystä edelleen vaati tiukasti Ladjakoskea itselleen. Mitään varsinaista syytä tai perustelua tällaiseen vaatimukseen ei olisi kuulunut olla. Tämä herättää epäilyn, että Ladjakoski olisi ollut Finnolle jotain enemmän kuin pelkkä virkatalo. Ja toden totta, vuosina 1536-1553, siis Finnon lapsuusvuosina, Ladjakoski oli turkulaisen kirjurin Peter Matinpojan omistuksessa. Lisäksi tiedetään, että koska Ladjakoski oli joutunut Peter Matinpojan haltuun alun perin jotenkin epäselvissä olosuhteissa, peruutti kuningas Kustaa Vaasa talon itselleen 1553. Olisiko Jaakko Petrinpoika Finno voinut olla Peter Matinpojan poika? Vaatiko hän siksi Ladjakoskea itselleen? Vaatiko hän kruunulta takaisin oikeastaan lapsuudenkotiaan ja isänperintöään?


Ainakin kuningas vuonna 1579 vahvisti uudelleen Finnon oikeuden Ladjakoskeen. Lisäksi veroluetteloista on löytynyt tieto, että Ladjakosken talossa asui 1570-luvulla Peter Matinpoika -niminen henkilö. Ammattia ei tässä kohdin mainita, mutta olisiko siis vanha isä muuttanut tässä kohdin takaisin perheelle palautettuun taloon?


Kirjuri oli tuohon aikaan korkea virka, joka toi mukanaan varallisuutta ja asemaa. Jaakko Finnon vaimo oli Margareta Henrikintytär Myllär. Hän oli Turun rikkaimman miehen, porvari Henrik Myllärin, Kakskerran Myllykylän omistajan, tytär. Myös tämän Jaakko Finnon avioliiton on katsottu tukevan arvelua, että Finno olisi kirjuri Peter Matinpojan poika. Edustaahan kirjurin poika paljon sopivampaa sosiaalista luokkaa kuin talonpoika, kun puhutaan naimisiin menosta Turun rikkaimman miehen tyttären kanssa.


Kenelle Ladjakoski siirtyi Finnon kuoleman jälkeen? Tällainen tieto voisi valaista sitä, oliko kyse Finnon suvun perintötilasta. Vastaus: talo siirtyi Finnon lesken uudelle miehelle Gregorius Teitille. Mutta koska Teit oli niin ikään katedraalikoulun rehtori, ei vastausta tältä suunnalta löydy. Ehkä Teit sai Ladjakosken virkatalokseen (=> se ei ollut Finnon suvun perintötila) tai sitten hän sai sen Finnon perheen uutena päämiehenä (=> oli Finnon perheen perintötila). Kysymys jää avoimeksi.


Moni asia puhuu siis kuitenkin sen puolesta, että suurmies Jaakko Finno olisi ollut kaarinalainen. Mutta sata varmaa on ainoastaan se, että hän tietyissä elämänvaiheissaan omisti Kaarinan Ladjakosken. Mutta oliko se myös hänen synnyin- ja lapsuudenkotinsa? Sitä ei täysin varmaksi tiedetä.


Allekirjoittanut keskusteli Finnosta taannoin kaupunginjohtaja Harri Virran kanssa ja lähellä oli, että olisi saman tien käynnistetty jo muistolaatta-hanke. Mutta, mutta. Ehkä kuitenkin hieman suurempi historiallinen varmuus Finnon kaarinalaisista sukujuurista tulee löytää ennen moisen hankkeen toteuttamista. Jäädään siis odottamaan, josko tutkimus toisi asiaan lisävalaistusta ja -varmuutta.


Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Jaakko Finno, suurmies, virsikirja, Kaarina, Ladjakoski, sukututkimus

Jaakko Numminen: Kirkko keskellä yhteiskuntaa (Kirjapaja 2015)

Perjantai 29.1.2016 - Ville Niittynen

Kirkko_keskella_yhteiskuntaa

Opetusministeriön ylimpänä virkamiehenä, kansliapäällikkönä vuosina 1973-1994 työskennellyt Jaakko Numminen on julkaissut kirkolliset muistelmansa. Monissa valtiovallan ja kirkon välisissä kiemuroissa ja yhteishankkeissa mukana olleen vaikuttajan muistelmat ovat kerrassaan kiinnostavaa luettavaa.

Kirkolla on Nummisessa ollut luotettava tukija keskeisen hallinnonalan huipulla. Hän on nähnyt kirkon perustavaa laatua olevan merkityksen suomalaiselle yhteiskunnalle – usein jopa kirkkoa itseään paremmin.

Numminen haastaakin kirkkoa monessa kohdin terästäytymään. Kirkon ei tule askarrella vain omissa sisäisissä asioissaan, vaan olla aktiivinen sekä valtiovallan että maamme kulttuurielämän suuntaan. Näin kansankirkko voisi nimensä mukaisesti kantaa laajemmin vastuuta kansasta ja sen hyvinvoinnista.

Meillä Suomessa eduskunnan rooli kirkollisissa asioissa on jo pitkään ollut tarkasti rajattu ja kirkon itsemääräämisoikeus vahva. Ruotsissa kehitys on mennyt toisin. Siellä esimerkiksi kirkolliskokousta on viime vuosiin asti leimannut sen vahva side maan eduskuntaan ja poliittiseen elämään. Tätä Numminen vierastaa ja maalailee uhkakuvaa, että meillä puolueet puoluetoimistoineen voisivat ”demokratiakehityksen nimissä” päästä liikaa määräämään kirkon asioita.

Tätä kirkon demokraattisuutta kannattaa miettiä hieman tarkemmin. Kirkollisissa vaaleissa äänioikeuttaan käyttää nykyisin vain n. 10 % seurakuntalaisista. Kumpi on kansankirkolle parempi: pysyvästi alhainen äänestysprosentti ja siitä seuraava epädemokraattisuus vai se, että demokratia aidosti toteutuisi eduskunnan välityksellä ja näin äänestysprosenttikin faktisesti nousisi 70 prosenttiin? Vahvistavatko vai heikentävätkö puolueet demokratiaa mobilisoidessaan ihmisiä uurnille? Entä vähentääkö nykytilanne politikointia kirkon sisällä? Vaikkei selkeitä vastauksia olekaan, kuuluu näitä asioita kansankirkossa pohtia.

Numminen heittää kirjassaan myös hienon filosofisteologisen mietintätehtävän, kun hän esittelee Ruotsin kirkon olevan maan nykyisen hallitusmuodon mukaan ”demokraattinen ja piispallinen” ja kysyy, onko tämä edes teoriassa mahdollista.

Ortodoksinen kirkko on Nummiselle tärkeä ja merkityksellinen. Suhde siihen, niin Suomessa kuin muualla maailmassa, on lämmin ja arvostava. Kylmän sodan aikana maamme luterilaisen ja ortodoksisen kirkon ulkosuhteet itäblokin kirkkoihin hoidettiin pääsääntöisesti valtiovallan välityksellä ja suojassa. Laajasti sivistynyt Numminen on näissä ympyröissä pystynyt palvelemaan maataan ja sen kahta kansankirkkoa hienolla tavalla.

Nummisen elämäntyötä voi muutenkin tarkastella jatkumona sille sivistystä painottaneelle kansalliselle rakennusprojektille, jonka J.V. Snellman kumppaneineen laittoi alulle. Antiikki, kansanopetus, kirkon välittämä länsimainen sivistys, kansainvälisyys. Tällaisista perusasioista jalostui Nummisen virkauralla monia hienoja hankkeita kuten Ylen latinankielisiä uutisia, puukirkkojen ja pappiloiden suojelutyötä, Agricola-seuran ja Pietarin suomalaisen kulttuuri-instituutin perustamista, Inkerin kirkon jälleenrakennusta, latinankielisen Kalevalan aikaansaamista jne.

Entä sitten opetusministeriön ylimmän virkamiehen kanta aina ajankohtaiseen peruskoulun uskonnonopetukseen? Maailmaa ja kulttuureja monelta kantilta katsoneen Nummisen linja on selkeä: ” Oman uskonnon tunteminen ja vieraiden uskontojen ymmärtäminen on Suomen koulun tärkeitä kasvatustehtäviä. Se yhdistää yksilön eettisen kasvatuksen kansalliseen perinteeseen ja kansainväliseen yhteisöön, ylipäätään reaalimaailmaan.” Kuluvana syksynä näille sanoille on tullut aivan erityistä painoa.

Ville Niittynen, Kaarinan kirkkoherra ja politiikan tutkimuksen tohtorikoulutettava

Kirjan_julkkarit

Kuva Turun Kirjamessuilta 2015, kirjan julkistamistilaisuudesta. Paneelikeskustelussa olivat mukana arkkipiispa John Vikström (vas.), ministeri Jaakko Numminen, arkkipiispa Jukka Paarma sekä moderaattorina kirkkoherra Ville Niittynen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Jaakko Numminen, Kirkko keskellä yhteiskuntaa, Kirjapaja, Opetusministeriö, kansliapäällikkö, kirkko, kansankirkko, kirkolliskokous, kirkollinen demokratia, kirja-arvostelu, Agricola-seura

José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi (Tammi 2012)

Tiistai 22.4.2014 - VN

resize.jpg

Kirja alkaa siitä, kun valtamerilaiva saapuu Lissaboniin. Lääkäri Ricardo Reis palaa kotimaahansa Portugaliin Brasiliasta. On vuosi 1935, hän on ollut poissa 16 vuotta.

Ricardo Reisin tausta ja aikaisemmat elämän vaiheet jäävät pääosin hämärän peittoon. Onko hän joutunut lähtemään aikoinaan Brasiliaan ja sieltä nyt palaamaan poliittisen aktiivisuutensa vuoksi? Tämän suuntaisia vihjeitä lukijalle annetaan. Vallanvaihdoksiahan tapahtui Portugalissa vuonna 1919 ja nyt Brasiliassa vuonna 1935.

Lue koko kirja-arvostelu Umamista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: José Saramago, Keltainen kirjasto, kirja-arvostelu, Ricardo Reisin viimeinen vuosi, Tammi, Umami

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (Tammi 2012)

Sunnuntai 27.10.2013 - VN

aika_suuri_hamays.jpgKirjan nimi on suomennettu sopivan hämäävästi. Uskollisuus englanninkieliselle nimelle (A Visit from the Good Squad) on unohdettu. Tarkennettakoon, että nimi ei tarkoita ’aikamoisen suurta hämäystä’ vaan filosofishenkisesti sitä, että aika sinänsä on yhtä suurta hämäystä.

Lue koko arvio Umamista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Aika suuri hämäys, Jennifer Egan, Keltainen kirjasto, kirja-arvostelu, Tammi, Umami

Amoz Oz: Fima (Tammi 2012)

Maanantai 17.6.2013 - V.N

FimaOz on punonut monitasoisen kirjan nyky-Israelista. Yhteiskunta-analyysi on kattavaa. Poliittiset virtaukset, aatteet, uskonto kulkevat sujuvasti mukana romaanin sivuilla. Historia voimavarana ja painolastina tulee esiin. Näiden yleisten teemojen ohessa seurataan keski-ikäisen vanhanpojan, Efraimin eli Fiman, rosoista arkea.

Lue lisää Umamista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Amoz Oz, Fima, Keltainen kirjasto, kirja-arvostelu, Tammi, Umami

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö (Tammi 2012)

Lauantai 25.8.2012 - VN

img_6701.jpgKiinan noustua maailman ykkösmaaksi lähes mittarilla kuin mittarilla mitattuna on meillä länsimaissa suuri tarve oppia tuntemaan paremmin Kiina ja kiinalaiset.

Kultapoika, smaragdityttö –kirja lyhyine vaikuttavine kertomuksineen sopisi hienosti kurssikirjaksi kauppakorkeaan ja moniin muihin liike-elämän tai tekniikan alan kouluihin. Kiinalaisen kulttuurin tuntijat työllistyvät tulevaisuudessa hyvin, heitä tarvitaan.

Lue lisää kirja-arvostelusta Umamista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Umami, Keltainen kirjasto, kirja-arvostelu, Kultapoika, smaragdityttö, Tammi, Yiyun Li

Ernst Hemingway: Kuolema iltapäivällä (Tammi 2012)

Torstai 17.5.2012 - VN

img_6587.jpgKuolema iltapäivällä esittelee espanjalaisen instituution nimeltä härkätaistelu. Esittely on monipuolinen ja syvällinen, laaja ja filosofinen. Kyse ei ole romaanista vaan kaunokirjallisesta, härkätaistelun syvintä olemusta tavoittelevasta raportista.

Hemingway on taas lempiteemojensa parissa: miehisyys, kuolema, rohkeus ja pelko ovat kaikki läsnä härkätaisteluareenan iltapäivän kuumuudessa.

Lue lisää kirja-arvostelusta Umamista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ernst Hemingway, Keltainen kirjasto, kirja-arvostelu, Kuolema iltapäivällä, Tammi, Umami

Kahdet erilaiset lapsuus- ja nuoruusmuistelot

Keskiviikko 18.4.2012 - VN

Torgny Lindgren: Muistissa (Tammi 2012)img_6582.jpg

Haruki Murakami: Norwegian Wood (Tammi 2012)

Vuoden 2012 ensimmäiset kaksi Keltsiä ovat molemmat kirjoja lapsuuden ja nuoruuden muistamisesta. Toisessa ollaan 60-luvun lopun Japanissa ja toisessa liikutaan hieman laveamman aikaperspektiivin puitteissa pääasiassa Pohjois-Ruotsissa.

Lue lisää arvioista Umamista

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Haruki Murakami, Keltainen kirjasto, kirja-arvostelu, Muistissa, Norwegian Wood, Tammi, Torgny Lindgren, Umami

Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli (Tammi 2011)

Torstai 15.3.2012 - VN

img_6579.jpgKuun tuulen voisi ommella osaksi Muños Molinan vaikuttavaa suurromaania Öinen ratsumies. Tässäkin muistellaan murrosiän kipeitä kasvuvuosia pienessä maalaiskaupungissa. Kuun tuulen tyyli ja tunnelma ovat muutenkin kuin samasta puusta veistettyjä Öisen ratsumiehen kanssa. Ja mikäs sen hienompaa! Taannoin Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt Öinen ratsumies oli niin huikea lukukokemus, että tämän 15 vuotta myöhemmin ilmestyneen jatko- tai paremminkin lisäosan otti mieluusti vastaan.

Lue koko kirja-arvostelu Umamista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Antonio Muñoz Molina, arvonta, Keltainen kirjasto, kirja-arvostelu, Kuun tuuli, Tammi, Umami

Ernst Hemingway: Jäähyväiset aseille (Tammi 2011)

Sunnuntai 12.2.2012 - VN

img_6575.jpgKeltainen kirjasto on julkaissut viidennen, suomennokseltaan tarkistetun painoksen Hemingwayn klassikosta Jäähyväiset aseille. Alun perin se ilmestyi Keltsinä vuonna 1968.

Päähenkilönä on amerikkalainen lääkäri Frederic Henry, joka on vapaaehtoisena Italian armeijan palveluksessa ensimmäisessä maailmansodassa. Missään länsirintaman mielettömässä lihamyllyssä ei olla, mutta kyllä Italian ja Itävallan välinen rintamakin on tarpeeksi rankka paikka. Koillis-Italian alppilaaksoista ja ylämaista taistellaan verisesti ja tuuma tuumalta.

Lue lisää kirja-arvostelusta Umamista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ernst Hemingway, Jäähyväiset aseille, Tammi, Keltainen kirjasto, kirja-arvostelu, Umami

Blogistanian Globalia -äänestys

Keskiviikko 1.2.2012 - VN

bg.jpgNyt haetaan vuonna 2011 Suomessa ilmestynyttä, viralliselle kotimaiselle kielelle käännettyä kaunokirjallista, palkitsemisen arvoista teosta! Asialla ovat kirjallisuusblogistit, jotka äänestävät tänään kyseisen palkinnon saajasta. Kilpailu juhlistaa sitä, että Suomessa saadaan nauttia laajasta ja monipuolisesta käännöskirjatarjonnasta. Käännöskirjallisuus ei kuitenkaan pääse mediassa esille samassa mitassa kuin kotimaiset teokset. Tämä johtuu esimerkiksi sopivien kirjallisuuskilpailuiden puutteesta. Kilpailua ideoimassa ollut Karoliina Timonen toteaa, että käännöskirjallisuus on lukijoille tärkeä ikkuna muuhun maailmaan.

Lue Villen ehdokkaat Umamista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Blogistanian Globalia, Blogistanian Globalia -äänestys, käännöskirjallisuus, kirjallisuusblogi, Umami

Orhan Pamuk: Hiljainen talo (Tammi 2011)

Tiistai 17.1.2012 - VN

Hiljainen_taloTämä Pamukin jo vuonna 1983 kirjoittama romaani on hämmästyttävän ajankohtainen. Turkki 80-luvun alussa muistuttaa nimittäin jossain määrin tämän päivän Suomea ja sen henkistä ilmapiiriä. Ainoastaan kommunistit ovat kadonneet kuvasta, muuten ongelmat ja vastakkain asettelut tuntuvat kipeän tutuilta.

Lue koko kirja-arvostelu Umamista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Orhan Pamuk, Hiljainen talo, Tammi, Keltainen kirjasto, kirja-arvostelu, Umami

Andrew O´Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe (Tammi 2011)

Perjantai 6.1.2012 - VN

img_6554.jpgMinkälaiselta Marilyn Monroen arki näyttäytyi hänen sylikoiransa näkövinkkelistä katsottuna ja kerrottuna? O’Hagan on yrittänyt kirjoittaa hieman erilaisen kirjan, toisaalta kepeän viihteellisen, toisaalta fiksun nykyromaanin.

Lue lisää kirja-arviosta Umamista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Andrew O´Hagan, Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe, Tammi, Keltainen kirjasto, kirja-arvostelu, Umami

Paul Auster: Sunset Park ja Don DeLillo: Omegapiste (Tammi 2011)

Perjantai 18.11.2011 - VN

img_6513.jpgVertaan kahta Yhdysvaltojen eturivin nyky-kirjailijaa, Don DeLilloa ja Paul Austeria. Keltainen kirjasto julkaisi tänä syksynä peräkkäin kyseisten bestseller-herrojen uusimmat romaanit. Molemmat ovat keltsi-ihmisille hyvin tuttuja: Austerilta löytyy jo 9 ja DeLillolta 6 nimikettä.

Lue lisää arvostelusta Umamista.

img_6512.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Umami, Don DeLillo, Keltainen kirjasto, kirja-arvostelu, Omegapiste, Paul Auster, Sunset Park, Tammi

Vanhemmat kirjoitukset »