Perjantai 26.6.2020 - Ville Niittynen
Tuomas Hynynen avaa kiintoisasti kirkkomme reilun kahdenkymmenen vuoden ajan harjoittamaa ympäristöteologista ajattelua (Kotimaa 15.5.2020). Hän löytää siitä kaksi peruslinjausta kutsuen toista tilanhoitajaetiikaksi (”viljele ja varjele”) ja toista syväksi ekoteologiaksi, jossa korostuvat luomakunnan pelastuksen ja ihmisen pelastuksen yhteys sekä Kolmiyhteisen Jumalan läsnäolo luomakunnassaan.
On hyvä huomata, että nuo syvän ekoteologian ajatukset eivät ole uusia. Tässä kirjoituksessa keskitytään 1800-luvun alun romantiikan aikakauteen, mutta sinänsä varsinaiset alkujuuret löytyvät tietenkin jo Vanhan testamentin sivuilta.
1800-luvulla ei ollut vielä maailmanlaajuisia ympäristöongelmia, eikä globaali ilmastoromahdus uhannut ihmiskunnan olemassa oloa. Mutta tuhoava ahneus ja itsekkyys tunnistettiin synniksi ja paikallisesti tapahtuneita luonnon raiskauksia, kuten metsien totaalista parturointia kymmenien kilometrien säteellä rautaruukeista, paheksuttiin kristillisen uskon pohjalta. Erityisen ajankohtaisena nykyihmiselle näyttäytyy kuitenkin romantiikan periaatteellinen pohdinta luomakunnan arvosta.
Romantiikan aikakautena keskusteltiin erityisen paljon Jumalan ja luonnon suhteesta. Kun aikaisempi valistus oli painottanut luonnon haltuun ottamista ja hyödyntämistä, niin vastapainoksi romantiikka korosti luonnon pyhyyttä ja mystisyyttä. Koska Jumala oli kaikkialla luomakunnassaan, se sai puun, kukan, sudenkorennon ja linnun säteilemään ympärilleen Hengen valoa.
Kristuksen ylösnousemus ja sovitus koskivat myös luomakuntaa. Ilman Kristusta kaikki olisi vain sielutonta, kuollutta ja hukkaan joutuvaa, mutta hänessä ja hänen ansiostaan luonto on pukeutunut ihanaan asuunsa. Raamattua lukiessaan ja ympärilleen katsoessaan kristitty havaitseekin kaikkialla Vapahtajan kauniin kukkaismaailman, sellaisen, jota tämä itse rakkaudellaan vaalii. Luonnolla on itseisarvoa, eikä se ole pelastuksesta osaton.
Kirkkomme ilmasto-ohjelmaan kirjattu ajatus, että luomakunta on pyhä, koska Jumala itse on läsnä kaikessa luodussa elämää antaen ja ylläpitäen, voisikin olla kenen tahansa 1800-luvun alkupuolen luonnonfilosofin tai runoilijan kynästä.
Hynysen tavoin myös 200 vuotta sitten pohdittiin, oliko tällaisessa ajattelussa kuitenkin kyse panteismistä. Eli siis luonnon palvonnasta, Jumalan ja maailman samaistamisesta, sen kieltämisestä, että Jumala on persoona. Tällainenhan olisi täyttänyt harhaoppisen panteismin tunnusmerkit.
Tämän itseensä kohdistuneen syytöksen, jolta eivät välttyneet suuret Goethen tapaiset runoilijat, eivätkä Hegelin ja Schellingin kaltaiset eturivin filosofit, romantiikan edustajat halusivat kiistää. Puolustuksekseen he kehittivät uuden käsitteen panenteismi. Kaikkeus ei ole Jumala, kuten panteistit väittivät, mutta Jumala on kaikessa. Tuolla en-kirjainten lisäyksellä keskelle panteismi-samaa haluttiin siis korostaa, että vaikka Jumala olikin persoona, yliluonnollinen ja luomakuntansa ulkopuolella oleva, niin Hän oli samanaikaisesti myös maailmassa.
Ja miksei olisi? Kysehän on hänen omasta luomuksestaan, hänen omasta maailmastaan, mistä avautuu esimerkiksi se tärkeä näköala, että kaikki tieteenalat tutkivat pohjimmiltaan Jumalaa. Hegel puolestaan piti erityisen vahingollisena, että usein kristinuskon piirissä viestittiin, kuinka Jumala on täysin ulkopuolinen maailmastaan, kuinka Hän ei olisi kiinnostunut sen kehityksestä tai että kristitty ei saisi tuntea maailmaa lainkaan kodikseen. Kodistaanhan ihminen pitää hyvää huolta, vaalii sitä.
Yksi ihmiskunnan ikuisuuskysymyksiä on, mikä on ihmisen oikea paikka Jumalan maailmassa. Sitä on pohdittu aina. Selvää on, että 2020-luvulla tuo pohdinta tulee entisestään korostumaan.
Ville Niittynen, kirkkoherra, valtiotieteiden tohtori, Kaarina
Kirjoitus on julkaistu alunperin Kotimaa-lehdessä 28.5.2020