Nopeasti lisää uskonnon opetusta kouluihin

Torstai 25.6.2020 - Ville Niittynen

Jos joku oli ehtinyt luulla, että uskonnot ja uskonnollisuus ovat häviämässä, niin erehtyi. Vaikka länsimaissa maallistuminen onkin lisääntynyt, niin maailman mittakaavassa uskontojen merkitys on koko ajan vain kasvanut. Lisäksi aivan viime vuosina on ollut helppo havaita, että kristinusko ja Raamatun tulkinta ovat myös meillä koti-Suomessa palanneet taas ryminällä takaisin osaksi yhteiskunnallista keskustelua.   

Globaalit haasteet jäävät uskontolukutaidottomilta ratkaisematta

Maailmassa, jossa uskonnon merkitys kasvaa ja ihmisten globaali kanssakäyminen koko ajan tiivistyy, on tärkeää osata, tietää ja tuntea uskonnollisuuden ja uskontojen perusasiat. Ihmiskunta on ilmastoromahduksen uhatessa historiansa suurimpien haasteiden edessä. Noita haasteita joutuvat ratkaisemaan kristityt, muslimit, hindulaiset, buddhalaiset jne. yhdessä. Jos näissä tilanteissa tietämys kanssaihmisen uskonnon sisällöstä perustuu amerikkalaisiin elokuviin tai somesta löytyvään höpöhöpö-informaatioon, ovat eväät yhteistyön onnistumiselle olemattomat.

Toisaalta itselle vieraaseen uskontoon kohdistuva oppiminen on vaikeaa, jollei tunne omaa uskontoaan: sitä mihin on kastettu tai vähintään minkä kauttaaltaan marinoimassa kulttuurissa ja yhteiskunnassa elää. Suomalaisen yhteiskunnan onnistunut ymmärtäminen, muuttaminen ja kehittäminen eivät ole mahdollisia, jollei tunne omaa luterilaista kristinuskon tulkintaamme.
Ilmastoromahdus ei ole estettävissä ilman suuria yhteiskunnallisia, suorastaan systeemitason muutoksia. Ja mitä syvemmin ihmisyhteisöjen elämisen tapaa pitää muuttaa, sitä varmemmin uskontojen rooli tulee olemaan keskiössä. Uskonnossa on myös ainutlaatuista voimaa motivoida ihmistä muutokseen. Aivan pienenä konkreettisena esimerkkinä voi mainita vaikka Kaarinan seurakunnan aloittamat Paikka kaikelle -luopumisryhmät: mietitään yhdessä sitä, mikä on suhteemme tavaraan – mistä pystyisimme luopumaan ja miltä mikin luopuminen sisällämme tuntuu.

Turvallinen uskonnonopetus korostuu

Suomen tasolla tarkasteltuna tulee korostumaan sellaisen uskonnonopetuksen tarve, joka tapahtuu turvallisessa ympäristössä turvallisen aikuisen kanssa. Suomalainen, ympäri maailmaa ihailtu peruskoulu on erinomainen paikka oman uskonnon oppimiselle. Korkeatasoisen yliopistokoulutuksen teologiassa ja pedagogiikassa saanut opettaja on puolestaan lapsen ja nuoren kannalta ihanteellinen opastaja tärkeässä oppiaineessa.
Ihmisen uskonnollisuus ei katoa, vaikka koulun opetussuunnitelmasta uskonnon vähenisikin. Tyhjiö kyllä täyttyy. Fundamentalistiset uskonnolliset ääriryhmät ovat valmiina. Ja mitä vähemmän ihmisellä on kokemusta terveellä pohjalla olevasta, maltillisesta uskonnonopetuksesta, sitä helpommin hän lähtee mukaan erilaisiin yhteiskunnalle ja hänen omalle hyvinvoinnilleen haitallisiin uskontoihin ja lahkoihin.

Raamatun tulkitseminen on myös tehnyt paluun kotimaan politiikkaan. Uuskonservatiivisuus aatteena on nousussa ja usein siihen liittyy myös uskonnollisia teemoja. Tänä päivänä onkin entistä tärkeämpi muistaa, että kaikki Raamatun lukeminen on valikoivaa ja mitä poliittisempi agenda, sitä tarkoitushakuisemmalla tavalla sitä luetaan. Raamatuntulkintaan liittyvä vallankäyttö olisi hyvä tunnistaa ja miettiä, kuka sitä harjoittaa ja mihin sillä kulloinkin pyritään. Tässäkin kohden pätee se, että mitä vähemmän suomalaiset oikeasti tuntevat Raamattua, sitä helpommin jotkut voivat käyttää Raamattua haluamallaan tavalla.  
Pitkä matikka tai fysiikka eivät riitä ratkaisemaan maailman ja Suomen ongelmia. Muutostarpeet ovat syvemmällä kuin tekniikan osaamisessa; ne ovat ihmisen eettisissä valinnoissa ja moraalissa, ne ovat kyvyssä toimia yhdessä sekä valmiudessamme ymmärtää kanssaihmistä ja kohdata hänet ihmisenä.

Jaakko Numminen: Kirkko keskellä yhteiskuntaa (Kirjapaja 2015)

Perjantai 29.1.2016 - Ville Niittynen

Opetusministeriön ylimpänä virkamiehenä, kansliapäällikkönä vuosina 1973-1994 työskennellyt Jaakko Numminen on julkaissut kirkolliset muistelmansa. Monissa valtiovallan ja kirkon välisissä kiemuroissa ja yhteishankkeissa mukana olleen vaikuttajan muistelmat ovat kerrassaan kiinnostavaa luettavaa.

Kirkolla on Nummisessa ollut luotettava tukija keskeisen hallinnonalan huipulla. Hän on nähnyt kirkon perustavaa laatua olevan merkityksen suomalaiselle yhteiskunnalle – usein jopa kirkkoa itseään paremmin.

Numminen haastaakin kirkkoa monessa kohdin terästäytymään. Kirkon ei tule askarrella vain omissa sisäisissä asioissaan, vaan olla aktiivinen sekä valtiovallan että maamme kulttuurielämän suuntaan. Näin kansankirkko voisi nimensä mukaisesti kantaa laajemmin vastuuta kansasta ja sen hyvinvoinnista.

Meillä Suomessa eduskunnan rooli kirkollisissa asioissa on jo pitkään ollut tarkasti rajattu ja kirkon itsemääräämisoikeus vahva. Ruotsissa kehitys on mennyt toisin. Siellä esimerkiksi kirkolliskokousta on viime vuosiin asti leimannut sen vahva side maan eduskuntaan ja poliittiseen elämään. Tätä Numminen vierastaa ja maalailee uhkakuvaa, että meillä puolueet puoluetoimistoineen voisivat ”demokratiakehityksen nimissä” päästä liikaa määräämään kirkon asioita.

Tätä kirkon demokraattisuutta kannattaa miettiä hieman tarkemmin. Kirkollisissa vaaleissa äänioikeuttaan käyttää nykyisin vain n. 10 % seurakuntalaisista. Kumpi on kansankirkolle parempi: pysyvästi alhainen äänestysprosentti ja siitä seuraava epädemokraattisuus vai se, että demokratia aidosti toteutuisi eduskunnan välityksellä ja näin äänestysprosenttikin faktisesti nousisi 70 prosenttiin? Vahvistavatko vai heikentävätkö puolueet demokratiaa mobilisoidessaan ihmisiä uurnille? Entä vähentääkö nykytilanne politikointia kirkon sisällä? Vaikkei selkeitä vastauksia olekaan, kuuluu näitä asioita kansankirkossa pohtia.

Numminen heittää kirjassaan myös hienon filosofisteologisen mietintätehtävän, kun hän esittelee Ruotsin kirkon olevan maan nykyisen hallitusmuodon mukaan ”demokraattinen ja piispallinen” ja kysyy, onko tämä edes teoriassa mahdollista.

Ortodoksinen kirkko on Nummiselle tärkeä ja merkityksellinen. Suhde siihen, niin Suomessa kuin muualla maailmassa, on lämmin ja arvostava. Kylmän sodan aikana maamme luterilaisen ja ortodoksisen kirkon ulkosuhteet itäblokin kirkkoihin hoidettiin pääsääntöisesti valtiovallan välityksellä ja suojassa. Laajasti sivistynyt Numminen on näissä ympyröissä pystynyt palvelemaan maataan ja sen kahta kansankirkkoa hienolla tavalla.

Nummisen elämäntyötä voi muutenkin tarkastella jatkumona sille sivistystä painottaneelle kansalliselle rakennusprojektille, jonka J.V. Snellman kumppaneineen laittoi alulle. Antiikki, kansanopetus, kirkon välittämä länsimainen sivistys, kansainvälisyys. Tällaisista perusasioista jalostui Nummisen virkauralla monia hienoja hankkeita kuten Ylen latinankielisiä uutisia, puukirkkojen ja pappiloiden suojelutyötä, Agricola-seuran ja Pietarin suomalaisen kulttuuri-instituutin perustamista, Inkerin kirkon jälleenrakennusta, latinankielisen Kalevalan aikaansaamista jne.

Entä sitten opetusministeriön ylimmän virkamiehen kanta aina ajankohtaiseen peruskoulun uskonnonopetukseen? Maailmaa ja kulttuureja monelta kantilta katsoneen Nummisen linja on selkeä: ” Oman uskonnon tunteminen ja vieraiden uskontojen ymmärtäminen on Suomen koulun tärkeitä kasvatustehtäviä. Se yhdistää yksilön eettisen kasvatuksen kansalliseen perinteeseen ja kansainväliseen yhteisöön, ylipäätään reaalimaailmaan.” Kuluvana syksynä näille sanoille on tullut aivan erityistä painoa.

Ville Niittynen, Kaarinan kirkkoherra ja politiikan tutkimuksen tohtorikoulutettava

Kuva Turun Kirjamessuilta 2015, kirjan julkistamistilaisuudesta. Paneelikeskustelussa olivat mukana arkkipiispa John Vikström (vas.), ministeri Jaakko Numminen, arkkipiispa Jukka Paarma sekä moderaattorina kirkkoherra Ville Niittynen.