Mysteeri nimeltä Runeberg

Lauantai 27.6.2020 - Ville Niittynen

Ville_toimistoJärkäleestä on vaikeaa tehdä pientä sievää pakettia. Viimeisten 150 vuoden aikana on Johan Ludvig Runebergiä tutkittu paljon. Yksinkertaisia kiteytyksiä hänestä ja hänen tuotannostaan ei ole kuitenkaan ollut helppo tehdä.


Runeberg on vaikea pala tutkijalle. Häneltä tuntuu löytyvän sopivia tekstejä moneen lähtöön ja mitä erilaisimpien tulkintojen tueksi. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että hänen omat ajatuksensa olisivat elämän varrella paljoa muuttuneet. Päinvastoin, on suorastaan hämmästyttävää, kuinka lähes kaikki kypsän iän runoaiheet taustaideoineen löytyvät jo Runebergin varhaistuotannosta.


Tulkinta-avaimeksi, jota käyttämällä Runebergin tuotanto aukeaisi ja saisi selityksensä, on tarjottu ja nimetty monia: antiikin ihannointi, runoilijan tehtävä toimia maailman merkityksen luojana ja paljastajana, isänmaallisuus, kuoleman pelko, valistusaatteet, romantiikan aatteet, oman isä-suhteen työstäminen, kristinusko, rakkaus luontoon jne. Yksikään näistä avaimista ei kuitenkaan avaa ovea koko tuotannon tai elämänkaaren ymmärtämiseen. Avaimia tarvitaan useampia.


Ken haluaa painottaa Runebergiä liberaalin vapausihanteen kannattajana, löytää siihen materiaalia: satiireja valtaapitävistä, karkotusuhkaa Siperiaan, yliopiston johdon epäluuloa liian radikaalina pidettyä runoilijaa kohtaan tahi levottoman nuorison esikuvaksi nousemista. Ja toisaalta, ken haluaa esittää Runebergin konservatiivisen eliitin ja poliittisen johdon myötäkarvaisena suosikkina, lähes tsaarin ja Venäjän hännystelijänä, löytää siihenkin hänen tuotannostaan ja kirjallisesta jäämistöstään sopivia tekstejä.


Runeberg-tulkinnat ovat tietenkin vaihdelleet myös eri vuosikymmenien mukaan.
Maan kielivähemmistöä edustava kansallisrunoilija on jo sinänsä paradoksaali ilmiö. Ei olekaan ihme, että aina kun Suomessa on käyty kieliriitoja, on Runeberg muodostunut suomenkielisille ongelmalliseksi. He ovat joutuneet miettimään, tohtiiko sitä ihan oikeasti hyökätä Maamme laulun ja Porilaisten marssin kirjoittajaa vastaan, vaikka hän väärällä kielellä kirjoittikin.
Runeberg oli ensimmäisiä kansan kuvaajiamme. Ote on paikoin idealistinen, mutta oman aikansa mittapuun mukaan kuitenkin kovasti realistinen ja karhea. Tavalliset sotilaat, torpan tytöt, metsämiehet ja jopa laukkuryssät nostetaan positiivisessa valossa esiin. Lisäksi tiedetään, että toisen runokirjansa tuoton Runeberg lahjoitti katovuonna 1833 nälkäänäkevien avustuskassaan. Se oli omana aikanaan kova juttu. Toisaalta yhteiskunnalliset muutosvaatimukset sinänsä puuttuvat Runebergin tuotannosta, niiden puolesta hän ei aktiivisesti propagoinut, ja esikuvallisuutta ja jaloutta löytyy niin hänen kuvaamistaan säätyläisistä, aatelistosta, pappiloiden silmää tekevistä kuin maan isistäkin.    


Myös kristillisissä piireissä Runeberg on kiintoisan monisyinen tapaus. Hän oli papiksi vihitty ja pitkän virkauran tuomiokapitulissa tehnyt kirkollinen vallankäyttäjä, tuottelias virsirunoilija sekä valoisan kristinuskon tulkki ja sielunhoitaja. Herätyskristillisille piireille Runeberg on kuitenkin vaikea henkilö, joka jo varhain asettui näiden edustamaa ankaraa kristinuskon tulkintaa vastaan. Kirjallinen debatti, jota hän kävi vuodesta 1837 herännäispappi Lars Stenbäckiä vastaan, on kirkkohistoriassamme yhä vertaansa vailla.


1920- ja 30-luvuilla Runeberg jouti sotaisan nationalismin hyväksikäyttämäksi. Tämä siitä huolimatta, että Vänrikki Stoolin tarinoista olisi kyllä löytynyt kauniita esimerkkejä myös ihmisyyttä korostavalle sodanvastaiselle pasifismille. Vänrikki onkin hyvin monisyinen teos. Sinänsä Runeberg rinnastuu mielenkiintoisella tavalla esimerkiksi kenraali Adolf Ehrnroothiin: molemmat tunsivat tehtäväkseen unohdettujen ja arvostusta vaille jääneiden sotaveteraanien kunnian palauttamisen.


Klassikko puhuttelee kaikkina aikoina. Runebergin ja nykyajan välillä on lukuisia kiehtovia siteitä. Jakamattomasta ihmisarvosta hän voisi pitää meille tämän päivän suomalaisille monta arvokasta oppituntia, samoin ekumeniasta ja uskontojen välisestä dialogista. Luonnonsuojelun saralla hän oli puolestaan 150 vuotta aikaansa edellä.


Monikulttuurisuus oli Runebergille taiteen ja elämän luontainen lähtökohta. Palataan siksi vielä lopuksi kielikysymykseen. On ollut ikävää seurata, kuinka esimerkiksi Ylen uutistoimitus on viime aikoina käyttänyt pakkoruotsi-termiä. Suomi on pohjoismainen demokratia ja syntynyt valtiona pohjoismaisen vapauskäsitteen perustalle. Harvasta asiasta kannattaa näin itsenäisyyden juhlavuonna olla enemmän ylpeä. Siksi itse puhuisin mieluummin lahjaruotsista.

Kulttuuriessee on julkaistu alunperin Kotimaa-lehdessä 2.2.2017

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Runeberg, antiikki, romantiikka, filosofia, taiteet, kristinusko, luonto, kansallisrunoilija, herätysliike, monikulttuurisuus

Nopeasti lisää uskonnon opetusta kouluihin

Torstai 25.6.2020 - Ville Niittynen

Kirkkoherra_Niittynen_62.jpgJos joku oli ehtinyt luulla, että uskonnot ja uskonnollisuus ovat häviämässä, niin erehtyi. Vaikka länsimaissa maallistuminen onkin lisääntynyt, niin maailman mittakaavassa uskontojen merkitys on koko ajan vain kasvanut. Lisäksi aivan viime vuosina on ollut helppo havaita, että kristinusko ja Raamatun tulkinta ovat myös meillä koti-Suomessa palanneet taas ryminällä takaisin osaksi yhteiskunnallista keskustelua.   


Globaalit haasteet jäävät uskontolukutaidottomilta ratkaisematta

Maailmassa, jossa uskonnon merkitys kasvaa ja ihmisten globaali kanssakäyminen koko ajan tiivistyy, on tärkeää osata, tietää ja tuntea uskonnollisuuden ja uskontojen perusasiat. Ihmiskunta on ilmastoromahduksen uhatessa historiansa suurimpien haasteiden edessä. Noita haasteita joutuvat ratkaisemaan kristityt, muslimit, hindulaiset, buddhalaiset jne. yhdessä. Jos näissä tilanteissa tietämys kanssaihmisen uskonnon sisällöstä perustuu amerikkalaisiin elokuviin tai somesta löytyvään höpöhöpö-informaatioon, ovat eväät yhteistyön onnistumiselle olemattomat.


Toisaalta itselle vieraaseen uskontoon kohdistuva oppiminen on vaikeaa, jollei tunne omaa uskontoaan: sitä mihin on kastettu tai vähintään minkä kauttaaltaan marinoimassa kulttuurissa ja yhteiskunnassa elää. Suomalaisen yhteiskunnan onnistunut ymmärtäminen, muuttaminen ja kehittäminen eivät ole mahdollisia, jollei tunne omaa luterilaista kristinuskon tulkintaamme.
Ilmastoromahdus ei ole estettävissä ilman suuria yhteiskunnallisia, suorastaan systeemitason muutoksia. Ja mitä syvemmin ihmisyhteisöjen elämisen tapaa pitää muuttaa, sitä varmemmin uskontojen rooli tulee olemaan keskiössä. Uskonnossa on myös ainutlaatuista voimaa motivoida ihmistä muutokseen. Aivan pienenä konkreettisena esimerkkinä voi mainita vaikka Kaarinan seurakunnan aloittamat Paikka kaikelle -luopumisryhmät: mietitään yhdessä sitä, mikä on suhteemme tavaraan – mistä pystyisimme luopumaan ja miltä mikin luopuminen sisällämme tuntuu.


Turvallinen uskonnonopetus korostuu


Suomen tasolla tarkasteltuna tulee korostumaan sellaisen uskonnonopetuksen tarve, joka tapahtuu turvallisessa ympäristössä turvallisen aikuisen kanssa. Suomalainen, ympäri maailmaa ihailtu peruskoulu on erinomainen paikka oman uskonnon oppimiselle. Korkeatasoisen yliopistokoulutuksen teologiassa ja pedagogiikassa saanut opettaja on puolestaan lapsen ja nuoren kannalta ihanteellinen opastaja tärkeässä oppiaineessa.
Ihmisen uskonnollisuus ei katoa, vaikka koulun opetussuunnitelmasta uskonnon vähenisikin. Tyhjiö kyllä täyttyy. Fundamentalistiset uskonnolliset ääriryhmät ovat valmiina. Ja mitä vähemmän ihmisellä on kokemusta terveellä pohjalla olevasta, maltillisesta uskonnonopetuksesta, sitä helpommin hän lähtee mukaan erilaisiin yhteiskunnalle ja hänen omalle hyvinvoinnilleen haitallisiin uskontoihin ja lahkoihin.


Raamatun tulkitseminen on myös tehnyt paluun kotimaan politiikkaan. Uuskonservatiivisuus aatteena on nousussa ja usein siihen liittyy myös uskonnollisia teemoja. Tänä päivänä onkin entistä tärkeämpi muistaa, että kaikki Raamatun lukeminen on valikoivaa ja mitä poliittisempi agenda, sitä tarkoitushakuisemmalla tavalla sitä luetaan. Raamatuntulkintaan liittyvä vallankäyttö olisi hyvä tunnistaa ja miettiä, kuka sitä harjoittaa ja mihin sillä kulloinkin pyritään. Tässäkin kohden pätee se, että mitä vähemmän suomalaiset oikeasti tuntevat Raamattua, sitä helpommin jotkut voivat käyttää Raamattua haluamallaan tavalla.  
Pitkä matikka tai fysiikka eivät riitä ratkaisemaan maailman ja Suomen ongelmia. Muutostarpeet ovat syvemmällä kuin tekniikan osaamisessa; ne ovat ihmisen eettisissä valinnoissa ja moraalissa, ne ovat kyvyssä toimia yhdessä sekä valmiudessamme ymmärtää kanssaihmistä ja kohdata hänet ihmisenä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: uskonnonopetus, peruskoulu, sivistys, opetustoimi, uskonnot, yhteiskunta, kulttuuri