Runeberg ammensi monipuolisesti eri kulttuureista

Sunnuntai 28.6.2020 - Ville Niittynen

Ville_toimistoIsänmaallisuus on herkkä asia. Kovin helposti oman maan ja kansan merkityksen korostaminen tehdään ihmisyyden ja totuuden kustannuksella vierasta ja toiseutta samalla ikävästi ylenkatsoen. Moinen tympeä isänmaallisuus tuntuu Suomessa viime aikoina lisääntyneen. Siksi tänä Runebergin päivänä kannattaa tarkastella sitä, kuinka kansainvälistä kansallisrunoilijamme tuotanto pohjimmiltaan olikaan.


Ihmeellinen Kreikka


Antiikin Kreikka oli Runebergille kuin toinen kotikenttä. Yliopistossa hän keskittyi ihailemaansa Kreikan muinaiseen kirjallisuuteen; sen viisauteen ja kauneuteen, sen yleismaailmalliseen sanomaan. Teoksissaan hän palasi jatkuvasti Antiikin ja kristinuskon yhtäläisyyksiin, mutta myös niiden väliseen keskinäiseen jännitteeseen. Runebergin Hirvenhiihtäjässä puolestaan yhdistyi supisuomalainen aihe antiikin Kreikan runomittaan eli heksametriin.  


Serbialaiset kansanrunot


Alle kolmekymppisenä nuori nero etsi itselleen omannäköistänsä runollista ilmaisumuotoa. Paljon korkeatasoista taidetta oli jo tullut luotua, mutta se jokin tuntui vielä puuttuvan. Kuinka ollakaan Runeberg sai huonetoveriltaan luettavaksi saksankielelle käännetyn serbialaisia kansanrunoja sisältäneen kirjan. Uusi kokemus oli kuin mielen sisäinen, keväinen jäiden lähtö. Kun kaikkeen Runebergin sisällä jo olleeseen sekoittui vielä serbialaisesta kansanrunoudesta ammennettu ainesosa, löysi hän oman omintakeisen tyylinsä.


Saksalaiset filosofit ja Skotlannin karut ylämaat


Suomalaisuuden ideaan on kuulunut lähes sen alusta asti ajatus omasta valtiosta. Valtio on meillä lähes pyhä asia, suure jolle moni asia on alisteinen. Valtion korottaminen oli Runebergin aikaan nostettu ihan uudelle tasolle Saksassa. Runebergin pikkuserkku, lanko ja yliopistoaikainen opettaja J.J.Tengström oli mies, joka toi hegeliläisen filosofian Saksasta Suomeen. Runoilija ystävineen imi sienen lailla itseensä tämän valtion merkitystä korostaneen filosofian. Myös toinen saksalainen filosofi, Johann Herder, vaikutti heihin. Herder puolestaan ihannoi kansanrunoutta ja sai Suomesta paljon opetuslapsia: Lönnrot kokosi Kalevalan ja Runeberg julkaisi innokkaasti Kalevalan ruotsinnoksia sanomalehdessään.
Kansanrunouden ja siihen kuuluvan kansallisen historian esiin nostaminen oli muodissa Saksan lisäksi muuallakin Euroopassa. Runebergiin vaikutti erityisen paljon skottilainen Walter Scott. Karu luonto ja köyhän kansan moraalinen esikuvallisuus olivat teemoja, joista kirjoittamiseen Runeberg sai vahvoja vaikutteita Scottilta.  


Ruotsin viikingit


Runeberg seurasi intohimoisesti kaikkea sitä, mitä Ruotsin kulttuuripiireissä tapahtui. Elettiin Ruotsin runouden kultakautta ja kiintoisia kirjallisuusdebatteja oli jatkuvasti käynnissä. Ruusuissa ja risuissa ei säästelty. Runebergin teos Kuningas Fjalar on esimerkki Runebergin omaperäisyyden yhdistymisestä ruotsalaisiin vaikutteisiin. Kun Ruotsissa viikingeistä sepitettyä runoutta pidettiin 1840-luvulla jo vanhanaikaisena, julkaisi Runeberg yllättäen vuonna 1844 tämän genren ylittämättömän mestariteoksen. Tosin myös Fjalarissa olivat antiikin perintö ja kristilliset teemat läsnä vähintään rivien välissä.  


Kulttuurien kohtaamisen arvo


Usein korkeatasoisin taide syntyy tilanteista, joissa erilaiset kulttuurit ja ihmiset pääsevät vuorovaikutukseen. Kun taiteilijan sisimmässä yhdistyvät henkilökohtaisesti koettu ja toisaalta yleisesti ajateltu, oma ja vieras, tuttu ja kiehtovan tuntematon, syntyy siitä uutta ja arvokasta. Suomalaisuus, suomenruotsalaisuus ja eurooppalaisuus jalostuivat Runebergin luomistyössä suureksi taiteeksi. Runebergin perintöä on vuosien saatossa toisinaan hyväksikäytetty myös tympeän isänmaallisuuden asian ajamiseen. Tänä Runebergin päivänä kannattaa etsiä kirjahyllystä tai netistä runo Kuoleva soturi. Pasifismissaan se on Remarquen, Hemingway, Linnan tai Rintalan tasoa. Se on esimerkki sellaisesta annista, jota kansallisrunoilijaltamme kannattaa ammentaa vuonna 2016.

Alio-kirjoitus on julkaistu alunperin 5.2.2016 Turun Sanomissa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: isänmaallisuus, kansaivälisyys, antiikin kreikka, kansanrunot, filosofia, Herder, eurooppalaisuus

Mysteeri nimeltä Runeberg

Lauantai 27.6.2020 - Ville Niittynen

Ville_toimistoJärkäleestä on vaikeaa tehdä pientä sievää pakettia. Viimeisten 150 vuoden aikana on Johan Ludvig Runebergiä tutkittu paljon. Yksinkertaisia kiteytyksiä hänestä ja hänen tuotannostaan ei ole kuitenkaan ollut helppo tehdä.


Runeberg on vaikea pala tutkijalle. Häneltä tuntuu löytyvän sopivia tekstejä moneen lähtöön ja mitä erilaisimpien tulkintojen tueksi. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että hänen omat ajatuksensa olisivat elämän varrella paljoa muuttuneet. Päinvastoin, on suorastaan hämmästyttävää, kuinka lähes kaikki kypsän iän runoaiheet taustaideoineen löytyvät jo Runebergin varhaistuotannosta.


Tulkinta-avaimeksi, jota käyttämällä Runebergin tuotanto aukeaisi ja saisi selityksensä, on tarjottu ja nimetty monia: antiikin ihannointi, runoilijan tehtävä toimia maailman merkityksen luojana ja paljastajana, isänmaallisuus, kuoleman pelko, valistusaatteet, romantiikan aatteet, oman isä-suhteen työstäminen, kristinusko, rakkaus luontoon jne. Yksikään näistä avaimista ei kuitenkaan avaa ovea koko tuotannon tai elämänkaaren ymmärtämiseen. Avaimia tarvitaan useampia.


Ken haluaa painottaa Runebergiä liberaalin vapausihanteen kannattajana, löytää siihen materiaalia: satiireja valtaapitävistä, karkotusuhkaa Siperiaan, yliopiston johdon epäluuloa liian radikaalina pidettyä runoilijaa kohtaan tahi levottoman nuorison esikuvaksi nousemista. Ja toisaalta, ken haluaa esittää Runebergin konservatiivisen eliitin ja poliittisen johdon myötäkarvaisena suosikkina, lähes tsaarin ja Venäjän hännystelijänä, löytää siihenkin hänen tuotannostaan ja kirjallisesta jäämistöstään sopivia tekstejä.


Runeberg-tulkinnat ovat tietenkin vaihdelleet myös eri vuosikymmenien mukaan.
Maan kielivähemmistöä edustava kansallisrunoilija on jo sinänsä paradoksaali ilmiö. Ei olekaan ihme, että aina kun Suomessa on käyty kieliriitoja, on Runeberg muodostunut suomenkielisille ongelmalliseksi. He ovat joutuneet miettimään, tohtiiko sitä ihan oikeasti hyökätä Maamme laulun ja Porilaisten marssin kirjoittajaa vastaan, vaikka hän väärällä kielellä kirjoittikin.
Runeberg oli ensimmäisiä kansan kuvaajiamme. Ote on paikoin idealistinen, mutta oman aikansa mittapuun mukaan kuitenkin kovasti realistinen ja karhea. Tavalliset sotilaat, torpan tytöt, metsämiehet ja jopa laukkuryssät nostetaan positiivisessa valossa esiin. Lisäksi tiedetään, että toisen runokirjansa tuoton Runeberg lahjoitti katovuonna 1833 nälkäänäkevien avustuskassaan. Se oli omana aikanaan kova juttu. Toisaalta yhteiskunnalliset muutosvaatimukset sinänsä puuttuvat Runebergin tuotannosta, niiden puolesta hän ei aktiivisesti propagoinut, ja esikuvallisuutta ja jaloutta löytyy niin hänen kuvaamistaan säätyläisistä, aatelistosta, pappiloiden silmää tekevistä kuin maan isistäkin.    


Myös kristillisissä piireissä Runeberg on kiintoisan monisyinen tapaus. Hän oli papiksi vihitty ja pitkän virkauran tuomiokapitulissa tehnyt kirkollinen vallankäyttäjä, tuottelias virsirunoilija sekä valoisan kristinuskon tulkki ja sielunhoitaja. Herätyskristillisille piireille Runeberg on kuitenkin vaikea henkilö, joka jo varhain asettui näiden edustamaa ankaraa kristinuskon tulkintaa vastaan. Kirjallinen debatti, jota hän kävi vuodesta 1837 herännäispappi Lars Stenbäckiä vastaan, on kirkkohistoriassamme yhä vertaansa vailla.


1920- ja 30-luvuilla Runeberg jouti sotaisan nationalismin hyväksikäyttämäksi. Tämä siitä huolimatta, että Vänrikki Stoolin tarinoista olisi kyllä löytynyt kauniita esimerkkejä myös ihmisyyttä korostavalle sodanvastaiselle pasifismille. Vänrikki onkin hyvin monisyinen teos. Sinänsä Runeberg rinnastuu mielenkiintoisella tavalla esimerkiksi kenraali Adolf Ehrnroothiin: molemmat tunsivat tehtäväkseen unohdettujen ja arvostusta vaille jääneiden sotaveteraanien kunnian palauttamisen.


Klassikko puhuttelee kaikkina aikoina. Runebergin ja nykyajan välillä on lukuisia kiehtovia siteitä. Jakamattomasta ihmisarvosta hän voisi pitää meille tämän päivän suomalaisille monta arvokasta oppituntia, samoin ekumeniasta ja uskontojen välisestä dialogista. Luonnonsuojelun saralla hän oli puolestaan 150 vuotta aikaansa edellä.


Monikulttuurisuus oli Runebergille taiteen ja elämän luontainen lähtökohta. Palataan siksi vielä lopuksi kielikysymykseen. On ollut ikävää seurata, kuinka esimerkiksi Ylen uutistoimitus on viime aikoina käyttänyt pakkoruotsi-termiä. Suomi on pohjoismainen demokratia ja syntynyt valtiona pohjoismaisen vapauskäsitteen perustalle. Harvasta asiasta kannattaa näin itsenäisyyden juhlavuonna olla enemmän ylpeä. Siksi itse puhuisin mieluummin lahjaruotsista.

Kulttuuriessee on julkaistu alunperin Kotimaa-lehdessä 2.2.2017

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Runeberg, antiikki, romantiikka, filosofia, taiteet, kristinusko, luonto, kansallisrunoilija, herätysliike, monikulttuurisuus

Ympäristöteologiaa nyt ja romantiikan aikaan

Perjantai 26.6.2020 - Ville Niittynen

Kirkkoherra_Niittynen_62.jpgTuomas Hynynen avaa kiintoisasti kirkkomme reilun kahdenkymmenen vuoden ajan harjoittamaa ympäristöteologista ajattelua (Kotimaa 15.5.2020). Hän löytää siitä kaksi peruslinjausta kutsuen toista tilanhoitajaetiikaksi (”viljele ja varjele”) ja toista syväksi ekoteologiaksi, jossa korostuvat luomakunnan pelastuksen ja ihmisen pelastuksen yhteys sekä Kolmiyhteisen Jumalan läsnäolo luomakunnassaan.


On hyvä huomata, että nuo syvän ekoteologian ajatukset eivät ole uusia. Tässä kirjoituksessa keskitytään 1800-luvun alun romantiikan aikakauteen, mutta sinänsä varsinaiset alkujuuret löytyvät tietenkin jo Vanhan testamentin sivuilta.
1800-luvulla ei ollut vielä maailmanlaajuisia ympäristöongelmia, eikä globaali ilmastoromahdus uhannut ihmiskunnan olemassa oloa. Mutta tuhoava ahneus ja itsekkyys tunnistettiin synniksi ja paikallisesti tapahtuneita luonnon raiskauksia, kuten metsien totaalista parturointia kymmenien kilometrien säteellä rautaruukeista, paheksuttiin kristillisen uskon pohjalta. Erityisen ajankohtaisena nykyihmiselle näyttäytyy kuitenkin romantiikan periaatteellinen pohdinta luomakunnan arvosta.    

        
Romantiikan aikakautena keskusteltiin erityisen paljon Jumalan ja luonnon suhteesta. Kun aikaisempi valistus oli painottanut luonnon haltuun ottamista ja hyödyntämistä, niin vastapainoksi romantiikka korosti luonnon pyhyyttä ja mystisyyttä. Koska Jumala oli kaikkialla luomakunnassaan, se sai puun, kukan, sudenkorennon ja linnun säteilemään ympärilleen Hengen valoa.


Kristuksen ylösnousemus ja sovitus koskivat myös luomakuntaa. Ilman Kristusta kaikki olisi vain sielutonta, kuollutta ja hukkaan joutuvaa, mutta hänessä ja hänen ansiostaan luonto on pukeutunut ihanaan asuunsa. Raamattua lukiessaan ja ympärilleen katsoessaan kristitty havaitseekin kaikkialla Vapahtajan kauniin kukkaismaailman, sellaisen, jota tämä itse rakkaudellaan vaalii. Luonnolla on itseisarvoa, eikä se ole pelastuksesta osaton.
Kirkkomme ilmasto-ohjelmaan kirjattu ajatus, että luomakunta on pyhä, koska Jumala itse on läsnä kaikessa luodussa elämää antaen ja ylläpitäen, voisikin olla kenen tahansa 1800-luvun alkupuolen luonnonfilosofin tai runoilijan kynästä.


Hynysen tavoin myös 200 vuotta sitten pohdittiin, oliko tällaisessa ajattelussa kuitenkin kyse panteismistä. Eli siis luonnon palvonnasta, Jumalan ja maailman samaistamisesta, sen kieltämisestä, että Jumala on persoona. Tällainenhan olisi täyttänyt harhaoppisen panteismin tunnusmerkit.


Tämän itseensä kohdistuneen syytöksen, jolta eivät välttyneet suuret Goethen tapaiset runoilijat, eivätkä Hegelin ja Schellingin kaltaiset eturivin filosofit, romantiikan edustajat halusivat kiistää. Puolustuksekseen he kehittivät uuden käsitteen panenteismi. Kaikkeus ei ole Jumala, kuten panteistit väittivät, mutta Jumala on kaikessa. Tuolla en-kirjainten lisäyksellä keskelle panteismi-samaa haluttiin siis korostaa, että vaikka Jumala olikin persoona, yliluonnollinen ja luomakuntansa ulkopuolella oleva, niin Hän oli samanaikaisesti myös maailmassa.


Ja miksei olisi? Kysehän on hänen omasta luomuksestaan, hänen omasta maailmastaan, mistä avautuu esimerkiksi se tärkeä näköala, että kaikki tieteenalat tutkivat pohjimmiltaan Jumalaa. Hegel puolestaan piti erityisen vahingollisena, että usein kristinuskon piirissä viestittiin, kuinka Jumala on täysin ulkopuolinen maailmastaan, kuinka Hän ei olisi kiinnostunut sen kehityksestä tai että kristitty ei saisi tuntea maailmaa lainkaan kodikseen. Kodistaanhan ihminen pitää hyvää huolta, vaalii sitä.
Yksi ihmiskunnan ikuisuuskysymyksiä on, mikä on ihmisen oikea paikka Jumalan maailmassa. Sitä on pohdittu aina. Selvää on, että 2020-luvulla tuo pohdinta tulee entisestään korostumaan.


Ville Niittynen, kirkkoherra, valtiotieteiden tohtori, Kaarina

Kirjoitus on julkaistu alunperin Kotimaa-lehdessä 28.5.2020

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ympäristöteologia, ympäristöfilosofia, panteismi, kristinusko