Philip Roth: Indignation. Vintage Books (2008).

Tiistai 31.8.2010 klo 22:56 - VN

Vietnamin sota on hyvin tunnettu, onhan se maailman ensimmäinen tv-sota. Siitä on kirjoitettu paljon ja tehty myös monia vaikuttavia sodanvastaisia elokuvia. Vähemmän tunnettu sota on Korean sota 50-luvun alkuvuosilta.

Philip Rothin uusimman romaanin puitteet asettaa tämä hieman pimentoon jäänyt sota. Pääpaino kirjassa on kotirintaman tapahtumilla mutta Koreassakin käydään kärsimässä ja sodan järjettömyyttä kokemassa.

Indignationin alku on sujuvaa lapsuuden kuvausta New Jerseyn köyhälistökortteleista. Marcus Messner on juutalaisen perheen lahjakas poika, joka aloittaa yliopisto-opintonsa innokkaasti ja tunnollisesti. Hän haluaa tuottaa iloa vanhemmilleen ja samalla välttää kutsunnat ja sotaan joutumisen; asetusten mukaanhan collegessa opiskelevat olivat Koreaan lähdöltä turvassa.

Monet pikku asiat lähtevät kuitenkin Marcuksen osalta menemään väärään suuntaan. Hän deittailee fiksun mutta hieman vääränlaisen tytön kanssa, ei jaksa innostua osakuntaelämästä koska haluaa mieluummin opiskella ja saa siitä epäsosiaalisen maineen, joutuu itärannikon vapaammasta ilmapiiristä tulleena hankauksiin Ohiossa sijaitsevan collegensa konservatiivisten arvojen kanssa jne. Yksittäisinä asioina moiset pienet vastoinkäymiset olisivat mitättömiä mutta pienistä puroista muodostuu lopulta yllättävänkin iso virta. Tunnollisuus ja ahkeruus eivät takaa Marcukselle auvoisia ja huolettomia opiskeluvuosia.

Indignation ja Rothin toinen mestariteos Amerikkalainen pastoraali muistuttavat toisiaan: sukupolvien välisiä törmäyksiä kuvataan raastavan kaunistelemattomasti, omaa elämäänsä – saatikka omien lastensa elämää – ei voi liikaa suunnitella tai hallita.

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä. Tammi (2010).

Keskiviikko 28.7.2010 - VN

Eri kirjat mutta paljon yhteistä: Irvingin taannoinen Keltaisen (pokkari)kirjaston Kunnes löydän sinut ja uusin keltsi, Viimeinen yö Twisted Riverillä, muistuttavat mukavasti toisiaan.

Lue lisää Umamista.

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin. Tammi (2010).

Tiistai 29.6.2010 - VN

Kuusissakymmenissä oleva, yksinäistä, tasaista arkea elävä lukion kielten opettaja tekee irtioton. Hän päättää kesken tavallisen koulupäivän hypätä Portugaliin matkaavaan junaan, lähteä kotikaupungistaan Bernistä löytöretkelle Euroopan laidalle Lissaboniin. Sattumalta divarista löytynyt, tuntemattoman portugalilaisen kirjoittajan filosofinen pikkukirja toimii pontimena outoon päähänpistoon.  Kyseisen kirjan kirjoittaja, lääkäri Amadeu Prado, paljastuu kirjansa ensisivuilta lähtien päähenkilö Gregoriuksen sielunveljeksi.

Lue lisää Umamista.

Eila Pennanen: Tilapää. Wsoy (1968).

Tiistai 8.6.2010 klo 18:21 - VN

Eila Pennasen Tilapää tuntui kepeältä, muttei suinkaan pinnallisen viihteelliseltä. Taannoin pohdin Sieppari ruispellossa –klassikkoa arvioidessa, miten tietyn aikakauden nuorison puhekieltä pitäisi suomeksi kääntää tai tekstiksi pukea. Tilapää vei saman kysymyksen äärelle. Puhekieltä Pennanen tuskin oli edes tavoitellut mutta sujuvaa nuorison yleiskieltä tämä kyllä oli. Sitä nastaa ja eri keljua. Aitoa tai ei, en osaa sanoa, helposti teksti kuitenkin otti mukaansa. Pennasella oli outo tapa jättää kysymyslauseista kysymysmerkit pois. Miksiköhän? Ei kun siis miksiköhän.

Nuori yksinhuoltajaäiti kärvistelee entisen, nykyisen ja tulevan elämänsä välimaastossa. Veto baareihin on kova, ikioman pikkulapsen hymy kuitenkin lämmittää elämän kylmyyden keskellä ja tulevaisuudesta pitäisi osata rakentaa vakaampaa, onnellisempaa ja turvallisempaa, kuin mitä menneisyys ja nykyhetki ovat. Taustana on 60-luvun lopun Suomi, jossa Vantaa on nousemassa Helsinkiä ympäröiville pelloille, Stockalla kukkivat sääty-yhteiskunta ja luokkajako, levottomat nuoret diggaavat Neuvostoliittoa.

Henkilöhahmot ovat pääosin uskottavia ja sopivan särmäisiä. Tendenssikirjallisuutta tai ei, mutta kirjan ainoat fiksut, vakaat ja viisaat - Eero ja Petri – ovat kommunisteja. Pennanen ei silti sorru paatokseen, kepeä ja humaani tyyli säilyvät läpi kirjan. Nuorten seksuaalisuutta Pennanen kuvaa vanhoista Suomi-leffoista tutulla viittauksenomaisella ja niukalla tyylillä. Moista ei enää oikein taida mistään löytää.

Kirjan lopussa Helsingin levoton ja ankea arki vaihtuu automatkaan halki Euroopan ja Rivieran aurinkoon. Moinen tilan ja tunnelman vaihdos ei ole kirjallisesti helppo toteuttaa mutta Pennanen onnistuu silti jotenkuten. Kansainvälisen nuorison keskelläkin Tuula profiloituu täyspäisenä oman tien kulkijana.

Kirjan loppu hieman yllättää. Ainakin Aslan ry:n mielen mukainen se on. Tilapään kaltaisissa arjen kuvauksissa loppu ei tosin ole tärkeä. Tilapää on kirja, jonka hyvää kokonaisuutta edes hieman ontto loppu ei pilaa.

Orhan Pamuk: Viattomuuden museo. Tammi (2008).

Keskiviikko 19.5.2010 - VN

Onko vaikea rakkaus Kemalille vain koukuttava päihde? Voihan myös työstä, seksistä, uskonnosta, rahasta, ruuasta, vallasta jne. muodostua ihmiselle päihde. Miksei rakkaudestakin?

Lue lisää Umamista.

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa. Tammi (1951).

Torstai 22.4.2010 - VN

Hiljattain kuolleen J.D.Salingerin Sieppari ruispellossa- klassikosta on otettu jälleen uusi painos. Keltaisessa kirjastossa teos on ilmestynyt kahteen kertaan, kahtena eri suomennoksena. Tämä nyt otettu painos on jälkimmäisestä, Arto Schroderuksen suomennoksesta vuodelta-04.

Lue lisää Umamista.

Italo Calvino: Tämä vaikea elämä. Tammi (1963-65).

Torstai 15.4.2010 - VN

Tämä vaikea elämä sisältää kolme novellia tavallisen ihmisen joutumisesta itseään vahvempien voimien riepottelemaksi.

Lue lisää Umamista.

W.G.Sebald: Saturnuksen renkaat. Tammi (1995).

Tiistai 6.4.2010 - VN

Englannin autioituva kaakkoiskulma inspiroi W.G.Sebaldin, taannoin auto-onnettomuudessa kuolleen kirjailijan/esseistin/professorin, huimaan kirjalliseen työhön. Kirjailijan muistikuvat omasta elämästä ja alitajunnasta nousevien tunnelmien mieleen palautumiset, apeus ja kaiho sekoittuvat ja vuorottelevat kiintoisien ja unohdettujen historian tarinoiden ja henkilöiden kanssa.

Lue lisää Umamista.

John Irving: Kunnes löydän sinut. Tammi (2005).

Sunnuntai 28.2.2010 - VN

Kunpa pääsisi filmitähdeksi, saisi miljoonatulot ja kävisi naisten keskuudessa mieletön flaksi. Siinä yleinen miehinen toive, jota vastaan John Irving käy polemisoimaan kirjassaan Kunnes löydän sinut.

Lue lisää Umamista.

Jean Echenoz: Pitkä juoksu. Tammi (2008).

Sunnuntai 14.2.2010 - VN

Pieni kirja luonnon oikusta. Emil Zatopek piti kivusta ja juoksi täysin väärällä, epätaloudellisella ja raskaan rumalla tyylillä. Kyky ylittää kipukynnys mahdollisti kuitenkin eläimellisen harjoittelun, mikä toi mukanaan huiman olympiamenestyksen.

Lue lisää Umamista.

Cesare Pavese: Kuu ja kokkotulet. Wsoy (1950).

Tiistai 9.2.2010 klo 22:36 - VN

Harvoin olen lukenut yhtä tasapainoisen ja taidokkaan romaanin! Monta eri kerronnan tasoa oli ikään kuin sulatettu yhdeksi kauniisti soljuvaksi tekstiainekseksi, hehkuvan notkeaksi sanavirraksi.

Kuussa ja kokkotulissa jokainen virke, lause ja jokainen yksittäinen sanakin on juuri oikealla paikallaan. Kaikki teemat ja aikatasot maalataan alituisesti näkyviin, ne ovat läsnä jokaisessa lauseessa, limittäin lomittain ja yhteen liuenneina.

Kuu ja kokkotulet yhdistelee teemoja. Syvä kotiseuturakkaus sekä luonnon ja yksinkertaisen ihmiselon kauneus ovat Paveselle tärkeitä, mutta tämän romanttisen, suorastaan myyttisesti kuvatun aineksen rinnalla ja seassa kulkee realistinen ja kärkevä yhteiskuntakritiikki höystettynä pessimistisellä elämän tarkkaamisella. Ihmiskuvaus on kaunistelemattoman rehellistä mutta silti samaan aikaan lämmintä ja humaanin ymmärtävää.

Ajallisesti kirjassa on myös hyvin monta tasoa. Jokaisella henkilöllä kuvattavat aikatasot vaihtelevat. Esimerkiksi päähenkilössä yhdistyvät jatkuvasti lapsuus, nuoruus, vuodet Amerikassa ja paluu keski-iässä kotiseudulle. Hänen ystävällään Nutolla taasen sodan värittämä lähimenneisyys ja tulevaisuus kotikylässä. En muista toista kirjaa, jossa näin totaalisella tavalla on osattu kirjallisesti kuvata, kuinka ihmisen kaikki elämänvaiheet ovat jatkuvasti hänessä läsnä.

Luonnon kuvaus oli omaperäistä, vailla fraaseja. Luonto oli jotain pyhää, se oli osa kaikkea.

Kuun ja kokkotulien perusteella Cesare Pavese on ilman muuta yksi Italian 1900-luvun lahjakkaimmista kirjailijoista. Traagisen elämän viimeiseksi jäänyt teos yltää tasolle, jossa ei hirveää tungosta ole.       

Kun kirjallisen tuotoksen tasoa on näin paljon tässä kehuttu, niin täydet pisteet täytynee antaa myös kirjan suomentajalle Jorma Kaparille.

 

Kim Echlin: Kadonneet. Tammi (2009).

Maanantai 11.1.2010 - VN

Euroopalla on lähihistoriassaan omat kansanmurhansa ja suuret sotansa. Ehkä niiden käsittelyyn ja työstämiseen on sidottu siksi paljon energiaa, että muut vastaavan kaltaiset, kauempana tapahtuneet, ovat meillä hyvin vähän puhuttuja ja tunnettuja.

Lue lisää Umamista.

Ruth Prawer Jhabvala: A New Dominion. Granada Publishing (1972).

Torstai 31.12.2009 klo 22:50 - VN

Löysin tämän hienon kirjan hotellin aulasta Tallinnassa kirjojen kierrätyslaatikosta. Hintalappu kertoi sen olevan ostettu alunperin kanadalaisesta kirjakaupasta, kirjoittaja on puolestaan saksalais-puolalais-juutalainen mutta Englannissa kasvanut, sittemmin intialaisen kanssa naimisiin mennyt ja sitä kautta kyseiseen maahan tutustunut ja siellä asunut.

Myös itse kirjassa maat, kansat ja kulttuurit sekoittuvat samanlaisella, monipolvisella tavalla.

Kirjan näyttämönä on 1970-luvun Intia: pääkaupunki Delhi, pyhä kaupunki Bombay ja pari pienempää paikkakuntaa. Intialaisia edustavat rikas aatelisleskirouva Asha, hengellinen hinduguru Swamiji ja huoleton tavallinen nuorukainen Gopi. Länsimaisuuden henkilögalleriaan tuovat puolestaan brittiläinen mammanpoika Raymond, reput selässä seikkailevat kulkuritytöt Lee ja Margaret sekä maasta häädön saava vanha lähetystyöntekijä Miss Charlotte. Tarina, jossa toisilleen aluksi tuntemattomien päähenkilöiden tiet risteävät, kohtaavat ja eroavat on hyvin rakennettu.   

Raymond on järkevän, pidättyvän, estoisen ja hygieenisen länsimaalaisen perikuva - kuin Niles Crane tv-sarjasta Frasier. Hieman liian stereotyyppinen on myös Asha kaikkine diivan elkeineen ja monine oikkuineen, mutta muuten henkilökuvaukset olivat mielestäni onnistuneita, sellaisia sopivan särmikkäitä ja ristiriitaisiakin. Varsinkin tunteensa ilmaiseva, avoin ja carpe diem-fiiliksellä elämässään eteenpäin tarpova Gopi ja hänen länsimainen vastinparinsa Lee olivat romaanin henkilöinä napakymppejä. Heidän kauttaan Prawer Jhabvala ylistää nuoruutta tavalla, joka harvoin onnistuu 5-kymppiseltä.

Vaikka kirjassa oli hieman poliittista analyysiakin intialaisen yhteiskunnan kehityksestä, samoin kuin polun päitä vaikka uskontodialogin ja uskontopsykologian suuntaan, niin A New Dominion on kuitenkin ennen kaikkea fiktiivisrealistinen kuvaus ihmeellisestä Intiasta, sen tavoista ja kulttuurista, ihmisten erilaisuudesta ja samanlaisuudesta, kiehtovista kohtaloista ja pienten ihmisten yrityksistä muovata elämäänsä mitä erilaisimpiin suuntiin mitä erilaisimmista lähtökohdista käsin. 

Hyvä lopetus hienolle kirja-vuodelleni!

Anatole France: Instituutin jäsenen Sylvestre Bonnardin rikos. Ex Libris (1881).

Torstai 3.12.2009 klo 22:59 - VN

Sylvestre Bonnard ON vanha kirjatoukka ja arvokkaasti vanhentuva tiedemies. Muinaisten käsikirjoitusten, antiikin kirjallisuuden ja keskiajan pyhimyslegendojen tutkijan arki saa kuitenkin uutta sisältöä ja värinää, kun hän sattuu törmäämään heikossa asemassa olevaan nuoreen tyttöön, jonka edesmennyt isoäiti on ollut hänen nuoruuden rakkautensa. Suojeluvaisto herää ja elämän iltatuuli alkaa koostua uudenlaisista puhureista. Auttaakseen tyttöä hän on toimissaan valmis, tosin impulsiivisesti ja asiaa harkitsematta, jopa astumaan lain väärälle puolen.

Anatole Francen kuuluisa romaani on vailla voimaa ja jylhyyttä. Suurten venäläisten aikalaiskirjailijoiden tapaan tässä ei käsitellä elämää suurempia asioita ja aihevalikoiman vaikeuskerroin pysyy vaatimattomana. Monisanainen sielukkuus, kuvailun vuolaus, tekstin muoto ja tyylin ylevyys tuntuvat silti hyvin 1800-luvulta, eikä jää epäselvyyttä, että ollaan tekemisissä nimenomaan ranskalaisen sivistyksen ja ranskalaisen kaunopuheisuuden kanssa. Loppujen lopuksi, vaikka mieleen hiipii myös luonnehdinta ’pikku nätti’, ei voi olla ihailematta ja vaikuttumatta Francen tekstistä.

Teos on monipuolinen. Se ei edusta realismia, muttei romanttista tendenssikirjallisuuttakaan. France kuvaa elämän eri puolia laaja-alaisesti. Aluksi ajattelin, että kirjan sanoma olisi vanhan yliopistosivistyksen ylistys, mutta lopussa Bonnard myy kirjansa, ryhtyy botaniikan harrastajaksi ja tunnustaa, että mitä enemmän kirjoja hän on lukenut, sitä sekavammaksi ajatukset ovat tulleet ja sitä vähemmän hän tietää mistään mitään varmaa. Oppineisuus on tuonut skepsiksen, sivistynyt humanisti ryhtynyt kotipuutarhuriksi.

Usein kovin rujon ja shokeeramaan pyrkivän nykykirjallisuuden rinnalla tuulahdus 1800-luvulta teki minulle hyvää. Kirjasta löytyi viisautta, teräviä analyysejä ihmiskunnasta, sydämen sivistystä, hyveellisyyden ylistystä ja moraalista pohdintaa muttei kuitenkaan liiallista yksisilmäisyyttä.   

Günter Grass: Minun vuosisatani. Tammi (1999).

Maanantai 16.11.2009 klo 18:09 - VN

”Mua ei kiinnosta historia, eikä pitkäveteiset paksut kirja!”

Näin kokevalle ihmiselle Günter Grass on kirjoittanut upean teoksen Minun vuosisatani.  

Siinä merkittävätkin historian tapahtumat muuttuvat pienen pieniksi eläviksi tarinoiksi. Ei siis tylsää valtiomiespönötys-vuosilukujenmuistamis-historiaa, vaan sata tarinaa sadasta vuodesta siten, että uusi tarina alkaa keskimäärin joka neljäs sivu. Näin mennään järjestyksessä, vuosi vuodelta, koko vuosisata läpi, ja lähes joka tarinassa on eri ihmiset, eri kertoja, eri näkökulma, eri tyyli. Sopii kärsimättömälle MusicTv-sukupolvellekin.

Äkkipäätään kirjan rakenteen voisi luulla olevan liian pientä silppua. Itse en kuitenkaan kokenut näin. Grass on hyvin taitava vaihtamaan näkökulmasta ja kerrontatyypistä toiseen. Lukijalle loppu tulemana nousee helposti ajatus ’olipa vuosisata!’, mikä varmasti on ollut kirjoittajan alkuperäinen tavoitekin.

Sadasta tarinasta on vaikea valita parhaita, mahtaako olla edes tarpeen?

Ajankohtaisin tarina lienee joka tapauksessa vuoden 1929 tarina, jossa Opelin autotehtaan liukuhihnalla töissä oleva kertaa, millaista oli kun heistä yhtäkkiä tuli amerikkalaisia Adam Opelin myydessä tehtaan rapakon taakse. Kaupan positiivisin puoli tuli ilmi vasta 15 vuotta myöhemmin, kun liittoutuneet massiivisissa ilmapommituksissaan jättivät amerikkalaisomisteiset Opelin tehtaat rauhaan.

Vuoden 1969 tarina liikkuu päiväkotimaailmassa. Vasemmisto-opiskelijat perustavat antiautoritaarisen lastentarhan, luokkataistelu on kaikkien huulilla, mutta siivoojat tarhaan kuitenkin palkataan, sillä ihan niin tasa-arvoisiksi opiskelijat eivät sentään aio ryhtyä, että moppiin ja riepuun kajoaisivat.

Liittokansleri Brandtin polvistuminen Varsovan gheton juutalaismuistomerkillä vuonna 1970 (kuva) oli kuvattu piristävästi poliittisen vastustajan näkökulmasta.

Vuosi 1971 kertoo heroiinin vaarallisuudesta. Aiheen valinta tuskin on sattuma, sillä olihan tuo vuosi Jimi Hendrixin ja Janis Joplinin kuolinvuosi.

Tänä syksynä paljon juhlitun Saksojen yhdistymisen mukanaan tuomia absurdeja ihmiskohtaloita kuvaa vaikuttavasti vuoden 1992 tarina. Miten käy perheen ja mitä tuntoja se herättää sukulaisissa ja appivanhemmissa, kun paljastuu, että rakastava aviomies ja huolehtiva perheenisä urkki vuosia vaimoaan ja raportoi tästä säännöllisesti Stasille?

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti. Wsoy (2007).

Keskiviikko 4.11.2009 klo 20:20 - VN

Stieg Larsson onnistuu viemään tarinansa Lisbeth Salanderista onnistuneesti satamaan asti.

Kirjasarjan kolmas osa keskittyy Ruotsin turvallisuuspoliisiin, sen rakenteisiin, säätelyyn ja säätelemättömyyteen. Mediatalojen arjen kuvaamisen Larsson tunnetusti osaa, mutta tarina kulkee sujuvasti myös hakkeriyhteisössä, oikeuslaitoksessa ja sairaalamaailmassa.

On kiintoisaa huomata, että vaikka perusasetelma Lisbethin elämässä on olla aina yksin selviytymässä ylivoimaiselta tuntuvia vihollisia vastaan, niin nyt hän omaa suorastaan uskollisten ystävien armeijan. Lukemattomat ihmiset, jopa viranomaiset ja keski-ikäiset heteromiehetkin, suojelevat ja toimivat itseään säästämättä hänen hyväkseen. Larsson ei siis päätä trilogiaansa kovin anarkistisissa tai yhteiskuntakriittisissä tunnelmissa. Valtiokoneisto saa ponnisteluillaan ikään kuin synninpäästön. Kirjan synkkä loppukohtaus norrtäljeläisessä tehdashallissa kertoo kuitenkin, että Lisbeth ei kaiken jälkeenkään luota tarpeeksi viranomaisiin. Minusta olisi jo kannattanut luottaa...

Erikan SMP-seikkailu oli onnistunut osa kirjaa. Samoin Annika Gianninin hahmo ja sen kuvaus olivat tasokkaita, ja lopun oikeudenkäyntikohtaukset suorastaan erinomaisia. Sen sijaan minua vaivasi se, kuinka heikko Sektio lopulta oli. Sehän sortui helposti kuin korttitalo. Johtajat olivat sairaita haamuja ja kenttäväki kokemattomia koheloita. Ei sinne ainakaan Ruotsin parhaita aivoja oltu rekrytoitu! Jos Lisbethin aivot nyt ovatkin omaa luokkaansa, niin eikö Sektiossa olisi pitänyt olla edes Blomqvistin tasoisia strategeja, ajattelijoita ja toimintakyvyn säilyttäjiä? Ihmettelin myös, miksei Sahlbergissa ollut tarkoituskaan ampua kuin yksi ihminen.

Lopuksi yleisarvio koko trilogiasta: Kakkososa oli selvästi huonoin. Se oli junnaava ja hieman sekava. Ykkönen ja kolmonen olivat onnistuneita, mutta niiden laittaminen keskinäiseen paremmuusjärjestykseen tuntuu vaikealta, koska ykkönen oli niin oma erillinen kokonaisuutensa. Ainoastaan naisiin kohdistuva väkivalta ja päähenkilöt olivat siinä samat kuin sitten jatko-osissa. Kolmonen kokosi langat aika hyvin yhteen, vaikka Camilla-sisko jäi lopulta käsittelemättä. Kiitos teille seurastanne, Lisbeth ja Mikael, tänä syksynä!

Bernt-Olov Andersson: Syrenernas tid. GidlundsFörlag (1995).

Keskiviikko 21.10.2009 klo 19:51 - VN

Myös arkisen maanläheistä työläiskuvausta 1950-luvun Ruotsista voi lukea mielellään. Lukijan kiinnostus pysyy helposti yllä, kun pienten ihmisten elämänkohtaloita kuvataan aidosti omiin kokemuksiin pohjautuen ja kun kuvauksen pohjavireenä kulkee lämmittävä huumori. Sarjamurhaajia, kansainvälisiä vakoilukuvioita tai mitään muitakaan mediaseksikkäitä ihmeellisyyksiä ei välttämättä tarvita.

Syrenernas tid on osa Bernt-Olov Anderssonin tehdastaajama-trilologiaa, itse asiassa sen keskimmäinen osa. Kirja toimii kuitenkin itsenäisenä teoksena varsin hyvin.

Kirjassa haisevat hiki, metallitehtaan savukaasut, pannulla paistettu makkara, viinanhöyryinen hengitys ja moottoriöljy mutta yhtä kaikki myös jouluiset herkkupöydät, syreenit ja iki-ihana mäntysuopa.

Kuvaus meksikolaisten jalkapalloturistien saapumisesta paikkakunnalle on kirjan hauskinta antia. Turistien kotimajoitus pistää kulttuurit hersyvästi törmäyskurssille! Suomalaisuuskin on kirjassa mukana: Esko-niminen nuorimies haaveilee rallitähden urasta ja ajaa öisellä tiellä Gävleen ennätystahtia, 20 minuutissa. Liiallista sterotypiaa vai masentava totuus meistä suomalaisista?

Lapsinäkökulma on kirjassa vahvasti esillä, kirjoittaahan Andersson oman lapsuutensa ajanjaksosta. Alkoholi ja perheväkivalta nähdään riipaisevasti lapsen silmin, samoin taskurahan tienaamiset, urheiluinnostus ja tyttöjen/poikien varhaispuberteettiin kuuluvat tunteet ja kokeilut.

Kirja on niin realistinen, tarkkanäköinen ja usein jopa karu, että jäin ihmettelemään sen nimeä. Syrenernas tid kirjan nimenä synnyttää niin vahvan mielikuvan hempeästä kotikadusta, valoisasta suvesta ja kukkien kehystämästä elosta, etten pidä sitä onnistuneena.

Leonardo Sciascia: Huuhkalinnut. Tammi (1961).

Torstai 15.10.2009 klo 18:10 - VN

Kuvatakseen tyhjentävästi isoa ja monitahoista yhteiskunnallista ongelmavyyhteä ei kirjan tarvitse olla paksu kuin tiiliskivi.

Sisilialainen Leonardo Sciascia paljastaa oman yhteiskuntansa korruptoituneisuuden, riisuu sen tehokkaasti alasti pienoisromaanissaan Huuhkalinnut.

Tunnelma kirjassa on paikoin kafkamainen. Sisiliassa mafian ja politiikan symbioosista ei saa otetta, se on tavoittamattomissa, ja sen myrkyttämässä yhteiskunnassa totuus jää aina piiloon. Totuus on pimeän kaivon pohjalla, veden alla, kuten Sciascia asian ilmaisee. Tällaisessa tilanteessa rehellisen poliisin tehtäväksi jää loputon taistelu tuulimyllyjä vastaan, pienen ihmisen tehtäväksi arka sopeutuminen ja rikkaiden ja vaikutusvaltaisten tehtäväksi kaunopuheisuus, sanoilla kikkailu ja pahuuden hämähäkinverkkojen loputon punominen.

Sciascia avaa ovia sisilialaisen yhteiskunnan ymmärtämiseen. Hän antaa langan päitä fasismin suosion ja demokratian epäsuosion tajuamiseksi, samoin kuin perustelee kirkon ja perheen vahvaa asemaa. Sisilian murre kierto- ja piiloilmaisuineen saa myös tilaa kirjassa.

Television myöhäisillassa toisinaan nähdyt Komisario Montalbanot ovat linjassa Huuhkalintujen kanssa. Tunnelma ja poliisien voimattomuus ovat samat, tosin Sciascialla huumori ei ole niin suuressa roolissa, eikä hänen tarkoituksenaan ole mainostaa Sisiliaa turistikohteena. Viidenkymmenen vuoden takaisesta Huuhkalinnuista löytyy toinenkin linkki tähän päivään ja Italian mediakenttään: Jälkikirjoituksessa Sciascia ottaa voimakkaasti kantaa ja kipuilee italialaisen kirjailijan sananvapauden puolesta. Saman asian kanssa painitaan yhä vuonna 2009, kun Silvio Berlusconin totuutta haluamakseen taivutteleva mediaimperiumi kasvattaa lonkeroitaan yhä laajemmalle ja laajemmalle, myös kirjankustatamiseen.

Georges Simenon: Ylilääkäri. Otava (1960).

Perjantai 25.9.2009 klo 13:29 - VN

Maigret-dekkarien luojana maailman maineeseen noussut, hiljattain edesmennyt Georges Simenon oli tuottelias ja lahjakas kirjoittaja. Maigret-sarja on aina kuulunut suosikkeihini; omaperäinen ja kiehtova osa maailman kirjallisuutta, jossa Pariisi kaupunkina ja rikokseen ajautuneen ihmisen mieli ovat pääosassa. Simenon oli tarkka ihmistuntija ja hänen perusotteensa oli vahvan psykologinen. Tämä näkyy selvästi hänen tuotannossaan, myös Maigret-sarjan ulkopuolisissa teoksissa, joihin kirja Ylilääkäri kuuluu.

Ylilääkärissä on paljon painavaa sanomaa. Toimivien ihmissuhteiden ratkaiseva merkitys ihmisen hyvinvoinnille tulee esiin. Olin aina luullut, että puhumattomuus on vain suomalaisten äijien kansantauti, mutta näköjään siitä kärsivät myös maineeltaan puheliaat ranskalaiset... Ulkoisesti menestyneen miehen totaalinen yksinäisyys väenpaljouden keskellä tai omaan vahvuuteensa sairastuneen analysointia, sitä tämä kirja uskottavasti käsittelee. Vastuullinen asema käy taakaksi, jollei koskaan itse saa olla avuton ja heikko. Luulen Simenonin halunneen kuvata jotain tuon kaltaista. Toisaalta näin nykyajan silmin katsottuna kirjan teema voi olla myös vähemmän syvällinen: työuupumus. Jean Chabotin ahdistuksen syntyprosessi ja oireet täyttävät ilmiselvästi burn-outin tunnusmerkistön.

Simenon on paitsi psykologisen otteen taituri, myös dialogin mestari. Niin Ylilääkärissä kuin Maigreteissa pitkät vuoropuhelut ovat viihdyttäviä, sujuvia ja kirjallisesti laadukkaita.

Stieg Larsson: Flickan som lekte med elden. Månpocket (2006).

Lauantai 12.9.2009 klo 14:48 - VN

Millenium-sarjan kakkososa oli oma itsenäinen ja ensimmäisestä osasta erottautuva kokonaisuus. Taas oli kyse laadukkaasta kerronnasta, jossa Tukholma, murhatutkimus, yhteiskunnalliset epäkohdat ja henkilöiden synkät menneisyydet heräsivät eloon.

Pääosassa oli tällä kertaa ehdottomasti Lisbeth Salander. Stieg Larsson jatkoi rohkeasti haastavan henkilöhahmon kuvaamista. Minusta Larssonin rakentama hahmo pysyi koossa ja oli kirjallisesti onnistunut. Pieniä minua haittaavia liioitteluja toki oli: uskottavuudelle ei olisi ollut pahitteeksi, jos Lisbeth olisi ollut fyysisesti edes hieman isompi, rahallisesti edes hieman köyhempi, eikä Fermatin matemaattisen dilemman olisi tarvinnut muistua mieleen ja ratketa juuri kirjan jännimmässä kohdassa.

Larsson keskittyi tällä kertaa paitsi poliisin työn kuvaamiseen myös moneen poliisiin henkilönä. Ja aivan onnistuneesti, pisteet hänelle siitä.

Millenium-lehden toimittajakunta muodostuu mielestäni liian hyvistä ja moitteettomista ihmisistä. He ovat aina niin kovin fiksuja, kohteliaita ja toiset huomioon ottavia. Pientä särmää kiitos! Ehkä Niedermann ja Zalachenko täytyikin kuvata ihmispetoina, mutta muuten kaipaisin Larssonilta hieman vähemmän mustavalkoisuutta henkilöhahmoihinsa. Lisbeth, Dragan, Mimmi ja Bublanski olivat juuri siksi parhaat hahmot, etteivät he olleet liian yksioikoisia. Erika Berger, Dag Svensson ja itse Kalle Jävla Blomkvistikin ovat liian puhtoisia pulmusia koko ajan.

Kummituspelkoinen palkkatappaja oli vähän huono keksintö. Ja pitikö sen välttämättä olla vielä velipoikakin? Voiko haudastaan kaivautua ulos (luoti päässä)? En tiedä, vastatkoon joku joka tietää minua paremmin.