Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin. Tammi (2010).

Tiistai 29.6.2010 - VN

Kuusissakymmenissä oleva, yksinäistä, tasaista arkea elävä lukion kielten opettaja tekee irtioton. Hän päättää kesken tavallisen koulupäivän hypätä Portugaliin matkaavaan junaan, lähteä kotikaupungistaan Bernistä löytöretkelle Euroopan laidalle Lissaboniin. Sattumalta divarista löytynyt, tuntemattoman portugalilaisen kirjoittajan filosofinen pikkukirja toimii pontimena outoon päähänpistoon.  Kyseisen kirjan kirjoittaja, lääkäri Amadeu Prado, paljastuu kirjansa ensisivuilta lähtien päähenkilö Gregoriuksen sielunveljeksi.

Lue lisää Umamista.

Eila Pennanen: Tilapää. Wsoy (1968).

Tiistai 8.6.2010 klo 18:21 - VN

Eila Pennasen Tilapää tuntui kepeältä, muttei suinkaan pinnallisen viihteelliseltä. Taannoin pohdin Sieppari ruispellossa –klassikkoa arvioidessa, miten tietyn aikakauden nuorison puhekieltä pitäisi suomeksi kääntää tai tekstiksi pukea. Tilapää vei saman kysymyksen äärelle. Puhekieltä Pennanen tuskin oli edes tavoitellut mutta sujuvaa nuorison yleiskieltä tämä kyllä oli. Sitä nastaa ja eri keljua. Aitoa tai ei, en osaa sanoa, helposti teksti kuitenkin otti mukaansa. Pennasella oli outo tapa jättää kysymyslauseista kysymysmerkit pois. Miksiköhän? Ei kun siis miksiköhän.

Nuori yksinhuoltajaäiti kärvistelee entisen, nykyisen ja tulevan elämänsä välimaastossa. Veto baareihin on kova, ikioman pikkulapsen hymy kuitenkin lämmittää elämän kylmyyden keskellä ja tulevaisuudesta pitäisi osata rakentaa vakaampaa, onnellisempaa ja turvallisempaa, kuin mitä menneisyys ja nykyhetki ovat. Taustana on 60-luvun lopun Suomi, jossa Vantaa on nousemassa Helsinkiä ympäröiville pelloille, Stockalla kukkivat sääty-yhteiskunta ja luokkajako, levottomat nuoret diggaavat Neuvostoliittoa.

Henkilöhahmot ovat pääosin uskottavia ja sopivan särmäisiä. Tendenssikirjallisuutta tai ei, mutta kirjan ainoat fiksut, vakaat ja viisaat - Eero ja Petri – ovat kommunisteja. Pennanen ei silti sorru paatokseen, kepeä ja humaani tyyli säilyvät läpi kirjan. Nuorten seksuaalisuutta Pennanen kuvaa vanhoista Suomi-leffoista tutulla viittauksenomaisella ja niukalla tyylillä. Moista ei enää oikein taida mistään löytää.

Kirjan lopussa Helsingin levoton ja ankea arki vaihtuu automatkaan halki Euroopan ja Rivieran aurinkoon. Moinen tilan ja tunnelman vaihdos ei ole kirjallisesti helppo toteuttaa mutta Pennanen onnistuu silti jotenkuten. Kansainvälisen nuorison keskelläkin Tuula profiloituu täyspäisenä oman tien kulkijana.

Kirjan loppu hieman yllättää. Ainakin Aslan ry:n mielen mukainen se on. Tilapään kaltaisissa arjen kuvauksissa loppu ei tosin ole tärkeä. Tilapää on kirja, jonka hyvää kokonaisuutta edes hieman ontto loppu ei pilaa.