Günter Grass: Minun vuosisatani. Tammi (1999).

Maanantai 16.11.2009 klo 18:09 - VN

”Mua ei kiinnosta historia, eikä pitkäveteiset paksut kirja!”

Näin kokevalle ihmiselle Günter Grass on kirjoittanut upean teoksen Minun vuosisatani.  

Siinä merkittävätkin historian tapahtumat muuttuvat pienen pieniksi eläviksi tarinoiksi. Ei siis tylsää valtiomiespönötys-vuosilukujenmuistamis-historiaa, vaan sata tarinaa sadasta vuodesta siten, että uusi tarina alkaa keskimäärin joka neljäs sivu. Näin mennään järjestyksessä, vuosi vuodelta, koko vuosisata läpi, ja lähes joka tarinassa on eri ihmiset, eri kertoja, eri näkökulma, eri tyyli. Sopii kärsimättömälle MusicTv-sukupolvellekin.

Äkkipäätään kirjan rakenteen voisi luulla olevan liian pientä silppua. Itse en kuitenkaan kokenut näin. Grass on hyvin taitava vaihtamaan näkökulmasta ja kerrontatyypistä toiseen. Lukijalle loppu tulemana nousee helposti ajatus ’olipa vuosisata!’, mikä varmasti on ollut kirjoittajan alkuperäinen tavoitekin.

Sadasta tarinasta on vaikea valita parhaita, mahtaako olla edes tarpeen?

Ajankohtaisin tarina lienee joka tapauksessa vuoden 1929 tarina, jossa Opelin autotehtaan liukuhihnalla töissä oleva kertaa, millaista oli kun heistä yhtäkkiä tuli amerikkalaisia Adam Opelin myydessä tehtaan rapakon taakse. Kaupan positiivisin puoli tuli ilmi vasta 15 vuotta myöhemmin, kun liittoutuneet massiivisissa ilmapommituksissaan jättivät amerikkalaisomisteiset Opelin tehtaat rauhaan.

Vuoden 1969 tarina liikkuu päiväkotimaailmassa. Vasemmisto-opiskelijat perustavat antiautoritaarisen lastentarhan, luokkataistelu on kaikkien huulilla, mutta siivoojat tarhaan kuitenkin palkataan, sillä ihan niin tasa-arvoisiksi opiskelijat eivät sentään aio ryhtyä, että moppiin ja riepuun kajoaisivat.

Liittokansleri Brandtin polvistuminen Varsovan gheton juutalaismuistomerkillä vuonna 1970 (kuva) oli kuvattu piristävästi poliittisen vastustajan näkökulmasta.

Vuosi 1971 kertoo heroiinin vaarallisuudesta. Aiheen valinta tuskin on sattuma, sillä olihan tuo vuosi Jimi Hendrixin ja Janis Joplinin kuolinvuosi.

Tänä syksynä paljon juhlitun Saksojen yhdistymisen mukanaan tuomia absurdeja ihmiskohtaloita kuvaa vaikuttavasti vuoden 1992 tarina. Miten käy perheen ja mitä tuntoja se herättää sukulaisissa ja appivanhemmissa, kun paljastuu, että rakastava aviomies ja huolehtiva perheenisä urkki vuosia vaimoaan ja raportoi tästä säännöllisesti Stasille?

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti. Wsoy (2007).

Keskiviikko 4.11.2009 klo 20:20 - VN

Stieg Larsson onnistuu viemään tarinansa Lisbeth Salanderista onnistuneesti satamaan asti.

Kirjasarjan kolmas osa keskittyy Ruotsin turvallisuuspoliisiin, sen rakenteisiin, säätelyyn ja säätelemättömyyteen. Mediatalojen arjen kuvaamisen Larsson tunnetusti osaa, mutta tarina kulkee sujuvasti myös hakkeriyhteisössä, oikeuslaitoksessa ja sairaalamaailmassa.

On kiintoisaa huomata, että vaikka perusasetelma Lisbethin elämässä on olla aina yksin selviytymässä ylivoimaiselta tuntuvia vihollisia vastaan, niin nyt hän omaa suorastaan uskollisten ystävien armeijan. Lukemattomat ihmiset, jopa viranomaiset ja keski-ikäiset heteromiehetkin, suojelevat ja toimivat itseään säästämättä hänen hyväkseen. Larsson ei siis päätä trilogiaansa kovin anarkistisissa tai yhteiskuntakriittisissä tunnelmissa. Valtiokoneisto saa ponnisteluillaan ikään kuin synninpäästön. Kirjan synkkä loppukohtaus norrtäljeläisessä tehdashallissa kertoo kuitenkin, että Lisbeth ei kaiken jälkeenkään luota tarpeeksi viranomaisiin. Minusta olisi jo kannattanut luottaa...

Erikan SMP-seikkailu oli onnistunut osa kirjaa. Samoin Annika Gianninin hahmo ja sen kuvaus olivat tasokkaita, ja lopun oikeudenkäyntikohtaukset suorastaan erinomaisia. Sen sijaan minua vaivasi se, kuinka heikko Sektio lopulta oli. Sehän sortui helposti kuin korttitalo. Johtajat olivat sairaita haamuja ja kenttäväki kokemattomia koheloita. Ei sinne ainakaan Ruotsin parhaita aivoja oltu rekrytoitu! Jos Lisbethin aivot nyt ovatkin omaa luokkaansa, niin eikö Sektiossa olisi pitänyt olla edes Blomqvistin tasoisia strategeja, ajattelijoita ja toimintakyvyn säilyttäjiä? Ihmettelin myös, miksei Sahlbergissa ollut tarkoituskaan ampua kuin yksi ihminen.

Lopuksi yleisarvio koko trilogiasta: Kakkososa oli selvästi huonoin. Se oli junnaava ja hieman sekava. Ykkönen ja kolmonen olivat onnistuneita, mutta niiden laittaminen keskinäiseen paremmuusjärjestykseen tuntuu vaikealta, koska ykkönen oli niin oma erillinen kokonaisuutensa. Ainoastaan naisiin kohdistuva väkivalta ja päähenkilöt olivat siinä samat kuin sitten jatko-osissa. Kolmonen kokosi langat aika hyvin yhteen, vaikka Camilla-sisko jäi lopulta käsittelemättä. Kiitos teille seurastanne, Lisbeth ja Mikael, tänä syksynä!