Bernt-Olov Andersson: Syrenernas tid. GidlundsFörlag (1995).

Keskiviikko 21.10.2009 klo 19:51 - VN

Myös arkisen maanläheistä työläiskuvausta 1950-luvun Ruotsista voi lukea mielellään. Lukijan kiinnostus pysyy helposti yllä, kun pienten ihmisten elämänkohtaloita kuvataan aidosti omiin kokemuksiin pohjautuen ja kun kuvauksen pohjavireenä kulkee lämmittävä huumori. Sarjamurhaajia, kansainvälisiä vakoilukuvioita tai mitään muitakaan mediaseksikkäitä ihmeellisyyksiä ei välttämättä tarvita.

Syrenernas tid on osa Bernt-Olov Anderssonin tehdastaajama-trilologiaa, itse asiassa sen keskimmäinen osa. Kirja toimii kuitenkin itsenäisenä teoksena varsin hyvin.

Kirjassa haisevat hiki, metallitehtaan savukaasut, pannulla paistettu makkara, viinanhöyryinen hengitys ja moottoriöljy mutta yhtä kaikki myös jouluiset herkkupöydät, syreenit ja iki-ihana mäntysuopa.

Kuvaus meksikolaisten jalkapalloturistien saapumisesta paikkakunnalle on kirjan hauskinta antia. Turistien kotimajoitus pistää kulttuurit hersyvästi törmäyskurssille! Suomalaisuuskin on kirjassa mukana: Esko-niminen nuorimies haaveilee rallitähden urasta ja ajaa öisellä tiellä Gävleen ennätystahtia, 20 minuutissa. Liiallista sterotypiaa vai masentava totuus meistä suomalaisista?

Lapsinäkökulma on kirjassa vahvasti esillä, kirjoittaahan Andersson oman lapsuutensa ajanjaksosta. Alkoholi ja perheväkivalta nähdään riipaisevasti lapsen silmin, samoin taskurahan tienaamiset, urheiluinnostus ja tyttöjen/poikien varhaispuberteettiin kuuluvat tunteet ja kokeilut.

Kirja on niin realistinen, tarkkanäköinen ja usein jopa karu, että jäin ihmettelemään sen nimeä. Syrenernas tid kirjan nimenä synnyttää niin vahvan mielikuvan hempeästä kotikadusta, valoisasta suvesta ja kukkien kehystämästä elosta, etten pidä sitä onnistuneena.

Leonardo Sciascia: Huuhkalinnut. Tammi (1961).

Torstai 15.10.2009 klo 18:10 - VN

Kuvatakseen tyhjentävästi isoa ja monitahoista yhteiskunnallista ongelmavyyhteä ei kirjan tarvitse olla paksu kuin tiiliskivi.

Sisilialainen Leonardo Sciascia paljastaa oman yhteiskuntansa korruptoituneisuuden, riisuu sen tehokkaasti alasti pienoisromaanissaan Huuhkalinnut.

Tunnelma kirjassa on paikoin kafkamainen. Sisiliassa mafian ja politiikan symbioosista ei saa otetta, se on tavoittamattomissa, ja sen myrkyttämässä yhteiskunnassa totuus jää aina piiloon. Totuus on pimeän kaivon pohjalla, veden alla, kuten Sciascia asian ilmaisee. Tällaisessa tilanteessa rehellisen poliisin tehtäväksi jää loputon taistelu tuulimyllyjä vastaan, pienen ihmisen tehtäväksi arka sopeutuminen ja rikkaiden ja vaikutusvaltaisten tehtäväksi kaunopuheisuus, sanoilla kikkailu ja pahuuden hämähäkinverkkojen loputon punominen.

Sciascia avaa ovia sisilialaisen yhteiskunnan ymmärtämiseen. Hän antaa langan päitä fasismin suosion ja demokratian epäsuosion tajuamiseksi, samoin kuin perustelee kirkon ja perheen vahvaa asemaa. Sisilian murre kierto- ja piiloilmaisuineen saa myös tilaa kirjassa.

Television myöhäisillassa toisinaan nähdyt Komisario Montalbanot ovat linjassa Huuhkalintujen kanssa. Tunnelma ja poliisien voimattomuus ovat samat, tosin Sciascialla huumori ei ole niin suuressa roolissa, eikä hänen tarkoituksenaan ole mainostaa Sisiliaa turistikohteena. Viidenkymmenen vuoden takaisesta Huuhkalinnuista löytyy toinenkin linkki tähän päivään ja Italian mediakenttään: Jälkikirjoituksessa Sciascia ottaa voimakkaasti kantaa ja kipuilee italialaisen kirjailijan sananvapauden puolesta. Saman asian kanssa painitaan yhä vuonna 2009, kun Silvio Berlusconin totuutta haluamakseen taivutteleva mediaimperiumi kasvattaa lonkeroitaan yhä laajemmalle ja laajemmalle, myös kirjankustatamiseen.