Paula Porkka: Eurooppa meno-paluu. Wsoy (1989).

Tiistai 25.8.2009 klo 12:29 - VN

Yle Radio 1 on lähettänyt nyt elokuussa Radiopersoona-ohjelmassaan toimittaja Paula Porkan vanhoja reportaaseja 1960-luvulta. Satuin kuulemaan muutaman ja muistin, että kirjahyllyssäni on kyseisen entisaikojen luotetun ulkomaankirjeenvaihtajan muistelmateos.

Neuvostoliitossa puhalsivat muutoksen tuulet ja Suomen integraatio EY:hyn oli 1980-luvun lopussa tiivistymässä. Siksi Porkan kirja Eurooppa meno-paluu tuli tuoreeltaan hankittua ja luettua. Muistan kahdenkymmenen vuoden takaisesta lukukokemuksesta sen, että kehitysmaat ja Lähi-itä varastivat kirjassa mielestäni liian ison osan. Eurooppaan ja sen asioihin mieleni halasi, ei ulkopuolelle!

Nyt vuonna 2009 tilanne oli päinvastoin, kirjan parasta antia olivat juuri Porkan muistelmat Tunisiasta, Algeriasta ja Lähi-idästä. Suomessahan seurataan ja tunnetaan liian vähän arabimaita ja islamia. Porkan reportaasit täyttävät tätä aukkoa yllättävän hyvin vielä 40 vuotta syntymisensä jälkeenkin.

Maailmanpolitiikassa ja kehitysasioissa on tapahtunut sitten Porkan ajoista tietenkin paljon. Varsinkin kyynisyys ja itsekkyys ovat kasvaneet, ja YK:n asema puolestaan heikentynyt.

Eurooppa meno-paluussa on paljon kiinnostavia muistoja ja yksityiskohtia sekä Porkan omasta elämästä että kansainvälisen politiikan silloisista toimijoista. Toisinaan isojakin asioita ohitetaan viittauksenomaisesti mutta pääsääntöisesti kirja pysyy hyvin kasassa. Porkka yritti kirjeenvaihtajan työssä päästä pintaa syvemmälle. Paljon onnistumisiakin hän saavutti tällä saralla ollen varmasti yksi alansa parhaista, mutta silti en voi olla saamatta välillä vaikutelmaa, että vieraissa kulttuureissa länsimaalaiset elivät ja seurustelivat omissa pienissä piireissään. Hotelleissa, lehdistökeskuksissa, diplomaattivastaanotoilla, julkisten kulkuneuvojen ensimmäisessä luokassa.

Parasta Porkan kirjassa on sellaisen maailman kuvaaminen jota ei enää ole. Sivistys, omaperäisyys, toisten kunnioittaminen, elämäntapojen ja -kokemuksien heterogeenisyys ovat maailmassa ohentuneet, niin yksilöistä kuin maista ja kulttuureista puhuttaessa.

Liza Marklund: Paradiset. Pirat (2000).

Tiistai 18.8.2009 klo 10:53 - VN

Liza Marklund on tunnettu yhteiskunnallisia asioita käsittelevänä dekkaristina. Nimenomaan hänen ja muutaman muun ansiosta dekkarit nähdään Ruotsissa täysimittaisena kaunokirjallisuutena.

Pidin Marklundin tekstistä: se oli yhtäältä lyhyen iskevää mutta myös kuvailevaa ja tunnelmoivaa. Sana-pilkku-sana-pilkku –tyylillä kuvattiin isoja asioita vaikuttavasti.

Henkilöhahmoista etenkin Annika Bengtzonin kuvaus oli uskottava, hahmo oli aidosti lihaa ja verta sekä täynnä hyvin kuvattuja, voimakkaita, monipuolisia tunteita. Osa henkilöhahmoista oli stereotyyppisiä, varsinkin ne Balkanilta kotoisin olleet, ja Annikan ja Thomasin voimakas rakastuminen tuntui tapahtuvan liiankin nopeasti. Dramaattisia tapahtumia olisi saanut kirjassa olla vähemmän, Annikan elämä oli yhtä vuoristorataa.

Annikan arkielämän kuvaus tukholmalaisena rivitoimittajana oli onnistunut. Stieg Larssonin Tukholma on cool, Marklundin arkisen harmaa. Millenium-sarjan päähenkilöt ovat vahvoja toimijoita, Paradisetin realistisia ja arkielämän kivut mukanaan kantavia.

Paradiset oli monitasoinen nimi kirjalle. Paitsi että se oli säätiön nimi, taisi se viitata myös Annikan suhteeseen tietyn sosiaalikamreerin kanssa, mummon mökkiin Härpsundissa ja vielä äitinsä kohdussa uinuvaan vauvaan. Sarkastisesti ’paratiisia’ voisi ajatella käytettävän myös kuvaamaan Thomas ja Eleonor Samuelsonin lintukotoelämää ja -yhteisöä Vaxholmissa sekä vaikkapa koko Ruotsin sosiaaliturvajärjestelmää, joka on kirjassa hyvin keskeisesti mukana koko ajan.

V.S. Naipaul: Talo Mr Biswasille. Otava (1961).

Maanantai 10.8.2009 klo 13:40 - VN

Oletko koskaan ollut Trinidadissa? Jos tuon Karibian eksoottisen saaren kulttuuri on sinulle kovin tuttu, niin kysytään vielä haastavampaa: Kuinka hyvin tunnet Trinidadin pienen intialaisperäisen vähemmistön arkielämää ja sen hindulaisuuden läpitunkemaa kulttuuria?

Kuinka ihmeellinen asia onkaan, että joku osaa sanojen avulla siirtää minut noin vieraan kiehtovaan maailmaan?!

Talo Mr Biswasille on mukavan maanläheinen ja elämän makuinen kirja. Juonen käänteet, kerronta, yksittäiset detaljit, henkilöhahmogallerian kiehtovuus, sattumukset, persoonallisten henkilöiden tunteet ja sisimmät ajatukset – no, koko kirja kaikkinensa – on rikas, runsas, ylenpalttisen pursuava ilotulitus. Mutta silti arkinen ja käsinkosketeltavan uskottava. Mitään yliluonnollista tai sadunomaisen räikeää ei tapahdu, kuten vaikkapa Gabriel Carcia Marquesin kirjoissa on tapana. Peruskäsittelytapa ja –lähtökohta ovat erilaisia, vaikka kummankin kirjat pursuavat Elämää.

Talo Mr Biswasille on mielestäni hyvin humaani kirja. Minulle sen perussanoma on, että pohjimmiltaan ihminen on kaikkialla maan päällä samanlainen. Trinidadin intialaisperäisen väestön kulttuuri, uskonto ja tavat herättävät suomalaislukijassa ihmetystä ja vierastamisen tunteita, mutta Naipaul kuvaa hyvin ja viestittää tehokkaasti, kuinka tämän kaltaisten pintakerrosten alta löydettävissä oleva ihminen on loppujen lopuksi samanlainen kuin minä ja muut viisi miljardia muuta. Onnistuakseen tässä Naipaul joutuu olemaan hyvin hyvin rehellinen. Itse vaikutuin juuri tästä kirjailijan rehellisyydestä. Jos ja kun Mr Biswas on Naipaulin alter ego, niin hän ei todellakaan anna itsestään ja sisimmästään mitään siloteltua kuvaa!

Yhteisöllisyydestä puhutaan tätä nykyä paljon. Tämä kirja antaa virikettä asian pohtimiseen. Yhteisöllisyyden hyvät ja huonot puolet tulevat monipuolisesti esiin. Mr Biswas elää oman tilan ja jaetun tilan jännitteessä. Hän tarvitsee molempia, vaikkei myönnäkään muuta kuin oman tilan tarpeensa. Vaimon ja Hanuman Housen väen kohdalla tilanne näyttäytyy päinvastaisena.

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia. Wsoy (2005).

Maanantai 3.8.2009 klo 10:11 - VN

Harvinaisen poliittinen kirja! Huomasi, että Stieg Larsson oli eläessään yhteiskunnallisesti aktiivinen ja kirjan päähenkilössä Mikael Blomqvistissa oli varmaan paljon hänen omakuvaansa. Mitään puoluepolitiikkaa ei kirjan sivuilta löytynyt, mutta kaikille yhteiskunnan tasoille ulottuvaa talouselämän toimijoiden valtapolitiikkaa sekä feminismiä, sovinismia ja tasa-arvokysymyksiä ”yksityinen on poliittista” –hengessä sitäkin enemmän. Ideaaliajattelu Ruotsista tasa-arvoisena kansankotina sai kyytiä: yläluokka ja eliitti (joihin nimenomaan synnytään) ja suljetut herrainklubit pitävät kuitenkin viime kädessä valtaa. Yhteiskuntaluokattomuus ja tasa-arvo ovat totta vain poliitikkojen juhlapuheissa. Larssonin kirja tuntui erityisen ajankohtaiselta nyt kun pörssimeklarit ja investointipankkiirit ovat luotsanneet maailmantalouden kiville ja nyt kun Suomessa talouselämän ja poliitikkojen osto- ja myyntiliike pimeine lahjusrahoineen on alkanut tulla päivänvaloon.

Luin Larssonin kirjan viikossa, rippileirin vapaahetkinäni. Kirja vei siis mukanaan, selvähän se. Teksti oli sujuvaa, luettavaa ja helppoa. Tunsi olevansa mukana Hedebyn arjessa pohtimassa 60-luvun murhamysteeriä Vangerien asuttamalla kotikadulla. Ensimmäiset 400 sivua mentiin rauhallisesti eteenpäin, uskottavuus säilyi ja tunnelma oli käsin kosketeltava. Mikaelin suurella työllä aikaansaamat pikkuruiset edistysaskeleet tutkimuksissaan tuntuivat kiehtovilta. Seuraavien 50 sivun aikana vauhti kiihtyi, muttei vielä liiaksi. Mutta sen jälkeen alkoi hengästyttää. En olisi kaivannut lainkaan tuota lopun turbovauhtia! Asiat alkoivat selvitä liian yhtäkkiä, vauhti kiihtyi ja kiihtyi, meno oli todella rajua. Lukija ei päässyt enää syvällisesti mukaan päähenkilöiden pään sisään. Loppukiihdytys tapahtui siis ikävä kyllä uskottavuuden ja tunnelman kustannuksella. En pitänyt myöskään siitä, että Mikaelin maaninen kirjoitusvaihe (lähes puoli vuotta) kuitattiin ja kuvattiin lyhyesti sähköpostikirjeenvaihdon avulla.  

Lisbeth Salander oli ristiriitainen henkilö. Pientä uskottavuusongelmaa hänessä minusta oli, mutta Lisbeth oli henkilönä todella haastava kuvattava eli tehtävän vaikeuteen nähden Larsson onnistui sittenkin hyvin.

Miten hakkeroidaan tai huijataan tyhjiksi Sveitsin pankeissa olevat clearing-tilit? Tätä Larsson kuvasi aika yksityiskohtaisesti, mutta minua nämä kirjan kohdat häiritsivät ja harmittivat, koska en voinut olla takertumatta ajatukseen ’noinko se oikeasti olisi muka onnistunut?’. En usko. Tarkoitus oli ehkä tiputtaa kaltaiseni tavallinen it-tumpelo kärryiltä pienellä taiteilijan vapaudella laaditulla selostuksen tyngällä. Lopputulemana oli kuitenkin räikeä uskottavuusongelma.

Kritiikistäni huolimatta kirjan huikeat myyntiluvut ja kulttimaine ovat täysin ansaittuja. Itsekin odotan jo posket hehkuen pääsyä jatko-osan kimppuun.